Miten silkinvalmistuksesta tuli merkittävä teollisuus keskiaikaisessa Euroopassa?

Keskiajan alussa silkki tunnettiin Euroopassa vain Aasiasta tuoduna kalliina kankaana. Mutta keskiajan loppuun mennessä silkistä oli tullut yksi Euroopan suurimmista teollisuudenaloista. Miten tämä muutos tapahtui?

---

Ennen 500 -lukua kiinalaisilla ja persialaisilla oli monopoli silkin valmistuksessa ja myynnissä, ja he saivat upeasti korkeita hintoja Rooman ja myöhemmin Bysantin markkinoilla.

Vuonna 550 Bysantin keisari Justinianus I lähetti kaksi munkkia salaiseen tehtävään Kiinaan tuomaan arvokkaat pienet silkkiäistoukat takaisin Konstantinopoliin. Vaarallisen matkan jälkeen molemmat munkit salakuljettivat silkkiäistoukkien munat Kiinasta ja toivat ne takaisin Konstantinopoliin.

Sieltä silkkiäistoukkien kasvatus ja silkin valmistus levisi koko Välimeren maailmaan, erityisesti maurien Espanjaan. Italiasta ja Sisiliasta oli 1200 -luvulla tullut Länsi -Euroopan silkkituotannon keskus. 1400 -luvun loppuun mennessä ranskalaiset kilpailivat italialaisia ​​ja sisilialaisia ​​silkin valmistuksessa. Silkkikudoksesta tuli myös yksi flaamilaisten valmistajien taidoista, ja silkkikauppa levisi Englantiin villateollisuuden kanssa 1500 -luvun lopulla.

Maailman johtajia silkkituotannossa

VASEN: Silkkiäistoukkien toukat syövät mulperinlehtiä. OIKEA: Silkkilanka, joka on kehrätty heidän koteloistaan.

Sericulture on silkin tuotanto kotimaisten silkkiäistoukkien avulla. Silkkiäistoukkien (Bombyx mori) toukkia käytetään silkintuotantoon. Prosessi alkaa tuhansilla silkkikoiden munilla, jotka valmistetaan syöttämällä niille mulperinlehtiä. Kun toukat sulaa, sille asetetaan tikku silkkiä kutomaan ja siitä tulee kotelo, joka myöhemmin verhoaa toukat kahdesta kolmeen päivään. Sitten kotelot keitetään tappamalla nuket silkkiäistoukkien. Kokonit otetaan ja kelataan rullalle. Kelauksen jälkeen saatu silkki käytetään silkin valmistukseen. Kilon raakasilkin tuottamiseen kuluu noin 2500 silkkiäistoukkua. Yksittäisessä kotelossa on noin tuhat jaardia silkkifilamentteja.

Miten silkinvalmistuksesta tuli merkittävä teollisuus keskiaikaisessa Euroopassa? - Historia

& copy1996-2021
womeninworldhistory.com

Tässä osassa korostetaan naisten elintärkeää roolia silkin tuotannossa, joka on osaltaan edistänyt Kiinan, Keski -Aasian ja Bysantin taloudellista vahvuutta. Suuremmassa mielessä sitä voidaan käyttää osoittamaan naisten roolia taloudellisessa tuotannossa kautta historian.

Seuraava sisältö ja Internet -lähteet yhdistävät naiset:

• tapoja silkkiä

• legendoja silkin leviämisestä Kiinan ulkopuolelle

• Keski -Aasiassa valmistettuja silkkitekstiilejä

• silkin tuotanto Bysantissa

• Miksi silkin tekemisestä olisi voinut tulla osa naisten työtä?

• Mitä silkinvalmistusprosessin osia tulisi harkita “ ammattitaitoista työvoimaa? ”

• Mitä naisten oppimisesta ja silkkivalmistusprosessin vastuusta on meidän näkemyksemme naisten roolista historiassa?

Tausta: Silkki keksittiin Kiinassa n. 3000 eaa. Han -dynastian aikana se oli hyvin integroitunut Kiinan talouteen. Pelkkää silkkiä, talonpoikaistalouksien tuotteita, käytettiin pääasiallisena valtiolle maksettavana verona. Varakkaat käyttivät tai näyttivät hienoja silkkitekstiilejä Han -dynastian ajan symbolina.

Käsivieritys naisia ​​silmiinpistävää ja valmistavaa silkkiä

Naisilla oli tärkeä rooli tämän elintärkeän tuotteen valmistuksessa. Monissa talonpoikaistalouksissa työläs tehtävä kasvattaa epävakaita silkkiäistoukkia alun perin rajoittui naisiin. Hania edeltävinä aikoina jotkut uskovat, että naisten kokemukset silkin valmistamisesta ovat saattaneet olla vaihtoehtoja parantamaan karapyörää, askelmalla toimivaa kangaspuuta ja silkkikelauskehystä. 1

1 Dieter Kuhn, “Textile Technology: Spinning and Reeling, ” in Science and Cilvilization in China, Joseph Needham, toim. Cambridgen yliopiston lehdistö, 1988.

Silkin valmistaminen on pitkä prosessi ja vaatii jatkuvaa huomiota. Matot tarvitsevat tiettyä lämpöä selviytyäkseen. Joskus pienet munat ommeltiin pieniin puuvillapusseihin ja käytettiin jokaisen naisen vaatteen alle. Kuoriutuessaan ne voidaan laittaa mataliin koreihin tai talon telineisiin ja ruokkia tuoreita mulperinlehtiä yötä päivää. Kun heistä tulee koteloita, kastelemalla ne kuumaan veteen löysästi kudottujen filamenttien irrottamiseksi ja käärittämällä nämä filamentit kelalle tuottamaan kankaaseen kudotut tai kirjontaan käytetyt silkkilangat, oli myös naisten työtä. Silkkitehtaat työllistävät edelleen nykyään pääasiassa naisia ​​näihin tehtäviin.

Kuvitus: Stephen Fieser
Silkkireitti: 7000 mailia historiaa ”

Silkin tekemisen salaisuus on ulkona!: Silkin käyttö rajoittui Kiinaan Silkkitien avaamiseen asti. Alkaen 4. vuosisadalta eaa, silkki alkoi päästä länteen kauppiaiden toimesta, jotka vaihtoivat sen kultaksi, norsunluuksi, hevosiksi tai jalokiviksi. Vaikka silkkiä vietiin suuria määriä ulkomaille, seriviljely (silkkiäistoukkien kasvattaminen raakasilkin saamiseksi) pysyi salaisuutena, jota kiinalaiset vartioivat huolellisesti ja antoivat valtakunnalle mahdollisuuden säilyttää virtuaalimonopolinsa. Pian vuoden 300 jälkeen silkin valmistuksen salaisuus saavutti kuitenkin lännen useiden eri kanavien kautta.

Tarinoita siitä, miten se levitettiin maailmalle, on hurjasti vaihtelevaa, ja taas naiset olivat mukana. Yksi tarina, jota kerrotaan eri versioissa, kertoo kiinalaisesta prinsessasta, joka salakuljetti silkkiäistoukkien munia Khotaniin piilottamalla ne laajaan hiuslakkaansa. Khotanin prinssi lupaa, että prinsessa kieltäytyi ilman rakkauttaan, ja lopulta rikkoi silkkiäistoukkien viennin keisarillisen kiellon.

Kuitenkin niin tapahtui, sekä bysanttilaiset että arabit olivat alkaneet valmistaa silkkiä kuudennen vuosisadan alussa. Silti Kiinan silkkivienti säilytti edelleen määräävän aseman ylellisten silkkikankaiden ja -lankojen vientimarkkinoilla Eurooppaan ja Lähi -itään silkkiteiden varrella.

Euraasian naisten kutojat: Tekstiilit ovat aina olleet olennainen osa Keski -Aasian ihmisten elämää. Intohimo ylellisiin tekstiileihin levitti khanien kohteliaita elämiä, mutta jopa paimentolaisten kovassa elämässä jokainen esine rukousmatoista kehtopeitteisiin morsiuspuvuihin oli kauniisti kudottu ja koristeltu. Naiset tekivät suurimman osan tästä työstä villa-, silkki-, puuvilla- tai huopakirjonnassa ja applikoinnissa.

Silkin käyttöönotto vaikutti merkittävästi näihin yhteiskuntiin. Vuoteen 300 jKr mennessä Keski- ja Länsi -Aasian naiset käyttivät kiinalaista silkkilankaa useimpien kudottujen silkkikankaiden kanssa. Silkin levittämisen tietämyksen jälkeen melkein jokaisen kodin naiset kasvattivat omat silkkiäistoukkiensa ja myivät basaarissa parasta laatukokonia silkkikankaan valmistukseen. Kuudennella vuosisadalla persialaisetkin olivat hallinneet silkkikudonnan taidon ja kehittäneet omat rikkaat kuviot ja tekniikat.

Myöhemmin mongolien hallitsijat eivät vain nauttineet silkeistä, vaan hyötyivät niistä myös silkkikaupan huippuvaiheessa 13. ja 14. vuosisadalla. He ottivat haltuunsa alueen silkkitehtaat, perustivat uusia ja keräsivät silkkibrokaatikangasta saaliin, kunnianosoituksen ja verotuksen kautta.

Bysantti ja länsi: Persialaiset munkit tai matkustajat toivat silkinviljelyn salaisuuden Bysanttiin joskus 600 -luvulla, Justinianuksen vallan aikana. Lopulta bysanttilaiset täydensivät omia silkkivalmistustekniikoitaan muuttamalla Damaskoksen, Beirutin, Aleppon, Tyren ja Sidonin kaltaisia ​​kaupunkeja kuuluisiksi silkkituotannon keskuksiksi. Jopa islamin tulon jälkeen ne pysyivät suurkaupungeina, joista keskiaikainen Eurooppa sai ylelliset kankaat.

Kiinalaisten tavoin myös bysanttilaiset yrittivät säilyttää silkin monopolin silkillä. Tätä varten he perustivat valtion omistamia keisarillisia työpajoja. Sekä miehiä että naisia ​​työskenteli näissä silkkityöpajoissa. Joidenkin työntekijöiden joukossa oli kokonaan naisia, jotka eivät saaneet lähteä ja levittivät taitojaan kilpaileville kansakunnille. Tämä ei aina toiminut. Tarinat kertovat naisellisista silkkikudostajista Bysantin Théban kaupungissa, jotka vietiin työskentelemään Sisilian silkkityöpajoissa, kun normannit erottivat kaupungin vuonna 1147.

“Ranskalainen 1400 -luvun kuva
Naiset keräävät kokoneja ja kutovat silkkiä ”

UUDET TEKNOLOGIAT

XVIII vuosisadan edetessä koneiden keksiminen, jotka on suunniteltu ensisijaisesti lisäämään puuvillalangan määrää ja laatua, mahdollisti puhtaan puuvillakankaan valmistuksen. Tekstiilikoneet eivät olleet uusia 1700 -luvulla. Vuonna 1598 William Lee keksi neulekankaan. Seitsemännentoista vuosisadan loppuun mennessä se oli kokonaan poistanut käsineulonnan. Vuonna 1604 William Dircxz van Sonnevelt keksi nauhakehyksen, jonka avulla yksi henkilö pystyi kutomaan kaksitoista nauhaa kerrallaan, ja 1600 -luvulla italialaiset keksivät silkinheittolaitteen, joka mullisti silkinvalmistuksen. Suuressa vaarassa näiden koneiden suunnitelmat salakuljetettiin Englantiin vuonna 1717. Kaikki koneet eivät onnistuneet heti. John Kayn lentävä sukkula (1733) oli hitaasti kiinni, koska se nopeutti kutomista, joka jo kuluttaa lankaa nopeammin kuin naiset voisivat kehrätä sitä. John Wyattin ja Lewis Paulin kehräkehys (1738) oli yhtä epäonnistunut, mutta vuosisadan puoliväliin mennessä kulttuurinen ilmapiiri oli valmis innovaatioihin. Paavalin ja muiden 1750 -luvulla keksimät karstauskoneet, James Hargreaven jenny (1765), Richard Arkwrightin kehruukehys (1769) (tunnetaan myös nimellä vesikehys) ja Samuel Cromptonin muuli (1779) mahdollistivat vahvemman ja hienomman tuotannon. puuvillalankaa kuin koskaan ennen. Koneiden mukana tulivat tehtaat ja puuvillakaupunkien kasvu. Esimerkiksi vuosina 1760–1830 Englannin Manchesterin väkiluku kasvoi 17 000: sta 180 000: een. Edmund Cartwright kehitti voimansiirtokoneen 1780 -luvulla, mutta sen edut käsin kudontaan nähden olivat vähäisiä, ja mekaanisen kudonnan käyttöönotto tuli paljon hitaammin kuin mekaanisen karstauksen ja kehruun käyttöönotto. Myös viimeistelyprosessit muuttuivat. Kemikaalit korvasivat auringon valkaisuaineina (rikkihappo 1756 kloorissa 1790 -luvulla) ja sylinteritulostus korvasi vanhan lohkopuristimen (1783).

Lähes kaikki nämä koneet keksittiin puuvillakauppaa varten, mutta ne saattoivat olla ja ne on mukautettu käytettäväksi villakankaan valmistuksessa. Worsted sopeutuu helpommin uuteen tekniikkaan kuin villaiset. Kehruukehystä käytettiin pitkät katkotun villan kehruamiseen paimenille. Villassa käytetty lyhytkatkovilla oli hauraampaa ja paljon vaikeampaa kehrätä koneella, vaikka jennies kehräsi sitä myös 1780-luvulla. Sama koskee mekaanista kutomista, kun se levisi 1800 -luvulla. Vahvemmat langat helpottivat pahojen kutomista kuin villat.

1700 -luvun lopulla Euroopan tekstiiliteollisuus siirtyi nopeasti teolliseen aikakauteen. Puuvillan aikakausi oli alkanut.

Katso myös Kapitalismi Vaatetus Kauppa ja markkinat Kotelo Teollinen vallankumous Ala Proto-teollisuus .

Romans-sur-Isère

Valmistaja Romans-sur-Isère © Joël Garnier – Ville de Romans

Romans-sur-Isère on toinen esimerkki kaupungista, joka asui vuosisatojen ajan tekstiiliteollisuudesta. Kaupunki sijaitsee Isère departementissa Rhône-Alpesin alueella. Kaupunki on erikoistunut nahantuotantoon ja kenkävalmistukseen 1850-luvulta lähtien.

Ensimmäinen kansainvälinen kenkäbrändi, nimeltään "UNIC" (tarkoittaa "ainutlaatuista"), loi Romans-sur-Isèressa ennen 1800-luvun loppua Joseph Fenestrier. Kenkäteollisuudesta tuli Romans-sur-Isèren ainoa tuotanto, josta suurin osa vietiin.

Silti 1970 -luvun ja talouskriisin jälkeen roomalaisten kenkäteollisuus on ollut taantumassa, mikä vaikeuttaa kilpailua kansainvälisillä markkinoilla. Teollinen parkitus on kohdannut samat vaikeudet, koska vain yksi parkituslaitos on jäljellä roomalaisille. Silti kenkäteollisuuden kulttuuriperintö on edelleen vahva: Romans-sur-Isèressa on suurin kansainvälinen kenkämuseo, joka sijaitsee upeassa vanhassa Couvent de la Visitationissa (Vierailun luostari).

Vuonna 1968 museo osti Victor Guillenilta valtavan kokoelman kenkiä, johon kuului yli 2000 esinettä ympäri maailmaa ja jotka olivat peräisin varhaisimmista 1950 -luvulle asti valmistetuista malleista. Museossa on siis kokoelmia, jotka korostavat kenkäteollisuuden teknistä, etnografista ja taiteellista puolta.

Carnutsin kapina, Lyon, lokakuu 1831

Vaikka silkkituotanto syntyi Aasiassa, tekstiili on kehittynyt Euroopassa huikeaan kehitykseen keskiajalta lähtien. Se kasvoi nopeasti Italiassa, koska Konstantinopolista tuodaan 2000 silkkikangasta ristiretkien jälkeen. Silti Italiassa tuotettua silkkiä pidettiin tuolloin liian kalliina ja liian painavana ranskalaisen muodin tarpeisiin. Italialainen silkki oli edelleen arvostettu sisustuksesta ja seinäpäällysteiden kankaasta, kun taas ranskalaisesta silkistä tuli näkyvästi vaateteollisuudessa.

Välttääkseen italialaisen silkin tuonnin Ludvig XI päätti perustaa kansallisen tuotannon Lyonin kaupunkiin. Siitä tuli silkkikaupan keskus Ranskassa. Lyon sai silkkituotannon monopolin François I: n johdosta, jolloin Lyonista tuli Euroopan silkkipääkaupunki. Kuningas Henri IV kehitti merkittävästi serikulttuuria (silkkiviljelyä) 1500 -luvun lopulla, erityisesti Provencessa, tarjotakseen halpaa raaka -ainetta Lyonnaise -silkkiteollisuudelle ja riittävän tarjonnan varmistamiseksi.

Tämä nopeasti kehittyvä teollisuus synnytti uuden tyyppisen työntekijän, Canutsin. Korkeimmillaan Canuts oli yli 38000 Lyonissa, asui ja työskenteli Croix-Rousse (suosittu kaupunginosa) ja ruokkii kolmanneksen kaupungin väestöstä.

Croix-Roussen kukkula Fourvière-kukkulalta nähtynä © French Moments

He tuottivat värikkäitä kankaita ja työskentelivät kotoa pienessä asunto-ateljeessaan (työpaja-asunto) 4 metriä korkeilla silkkikehruukoneillaan. Nämä työntekijät kehittyivät samoihin vaikeuksiin työolojen suhteen, ja he kehittivät vahvan esprit de corpsin (yhteisen toveruushengen).

Vuonna 1831 Ranskassa oli suuria taloudellisia vaikeuksia ja kanutsien palkka laski hyvin alhaiseksi kuin silkki, kun ylellisyystavaroiden kysyntä väheni. Sitten kanutsit osoittivat solidaarisuuttaan kapinoimalla sosiaalista kurjuutta vastaan, tätä erityisen elävää jaksoa kutsutaan la révolte des Canutsiksi.

Vielä tänä päivänäkin ranskalaiset yhdistävät Lyonin kaupungin silkkiteollisuuteen ja Canutsiin. Musée des Canuts pyrkii välittämään tämän perinnön.

Työläisten kapina

Mutta tämä renessanssin aika oli lyhytaikainen. Vuonna 1831 silkkiteollisuus nousi kuumeeseen, ja työntekijän ja kauppiaan välinen ero kasvoi yhä myrskyisemmäksi (tässä vaiheessa lähes neljäsosa kaupungista työskenteli silkeissä). Kanut - tai silkkityöläiset, kaikki varakkaiden silkkikauppiaiden palveluksessa - kapinoivat vihaisina työnsä palkoista ja hinnasta sekä tyhjentävistä työoloista. (Viitteenä oli 308 kauppiasta, jotka ohjasivat yli 25 000 silkkityöntekijää ja kutojaa.)

He valtasivat Croix-Roussen alueen, silkkiteollisuuden ytimen, työntäen kauppiaita ja armeijaa ulos ja pitämällä sotilaita pois viikkoja kunnes 2. joulukuuta, jolloin armeija valloitti kaupungin ja rauha neuvoteltiin.

Kolme vuotta myöhemmin kaupunki sai toisen kapinan. The canuts piti kaupunkia lähes viikon ajan, kunnes 12 000 sotilasta parveili ja tappoi satoja. Teollisuus kompastui, mutta rakensi itsensä hitaasti uudelleen.

Kuinka Nylon -sukat muuttivat maailman

Suuret teknologiset innovaatiot, kuten ruuti, GPS ja kylmäkuivattu jäätelö, luetaan todennäköisemmin sotilaalliseen tutkimukseen kuin naisten alusvaatteisiin, mutta yksi nöyrä pari naisten sukkia Smithsonian -kokoelmissa edustaa yhtä kuin aamunkoitto. new age —kynteetin aika.

Tästä tarinasta

Nylon: Muodin vallankumouksen tarina

Riittää yhdeksi elämäksi: Wallace Carothers, Nylonin keksijä (nykyaikaisten kemiatieteiden historia)

Samankaltaista sisältöä

Täysin uudesta materiaalista kudotut kokeelliset sukat, jotka pidettiin Amerikan historian kansallismuseon kokoelmissa, tehtiin vuonna 1937 ensimmäisen laboratoriossa kehitetyn ensimmäisen tekokuidun elinkelpoisuuden testaamiseksi. Nylonia pidettiin teräksen lujuutena ja hämähäkinverkkojen pelkkänä. Ei niin, että naiset leikittelivät teräksen tai hämähäkinverkkojen tunteen ympärillä jalkojensa ympärillä, mutta nylonin ominaisuudet lupasivat korvata ylellisen, mutta niin herkän silkin, joka oli taipuvainen tarttumaan ja juoksemaan.

Olennainen osa jokaisen naisen vaatekaappia, sukat tarjosivat täydellisen välineen DuPontille, nailonkeksinnöstä vastaavalle yritykselle, esitelläkseen uuden tuotteensa lumoavalla otteella. Nylon -sukat debytoivat upeasti näyttävässä näyttelyssä vuoden 1939 maailmanmessuilla New Yorkissa. Kun sukat luovutettiin myyntiin yleisölle 15. toukokuuta 1940, kysyntä oli niin suurta, että naisia ​​saapui kauppoihin tuhansia. Neljä miljoonaa paria myytiin loppuun neljässä päivässä.

Hänen kirjassaan Nylon Muodin vallankumouksen tarina, Susannah Handley kirjoittaa: “Nylonista tuli kotisana alle vuodessa ja koko tekstiilihistoriassa, mikään muu tuote ei ole saanut DuPont -nylonin välitöntä, ylivoimaista yleisön hyväksyntää. ”

Nimi on saattanut tulla synonyymiksi sukkille, mutta sukkahousut olivat vain nailonin ja#8217: n esittelyvalikoima. American Chemical Societyin mukaan se oli hyvin laskettu päätös. He toteavat verkkosivuillaan:

Päätös keskittyä sukkahousuihin oli ratkaiseva. Ne olivat rajalliset, premium -markkinat. "Kun haluat kehittää uutta kuitua kankaille, tarvitset tuhansia kiloja", sanoi Crawford Greenewalt, nailonkehityksen tutkimuspäällikkö, josta tuli myöhemmin yrityksen toimitusjohtaja. "Meidän tarvitsi tehdä vain muutama gramma kerrallaan, mikä riittää neulomaan yhden sukan."

Kokeelliset sukat valmisti Union Hosiery Company Dupontille puuvillasaumalla ja silkkinauhalla ja varpaalla. Ne olivat mustia, koska tutkijat eivät olleet vielä keksineet, miten saada materiaali ottamaan lihanväristä väriainetta. Yksi muista esteistä, jotka on voitettava, oli se, että nailon vääristyi altistuessaan lämmölle. Kehittäjät oppivat lopulta hyödyntämään tätä ominaisuutta eduksi venyttämällä äskettäin ommellut sukat jalkojen muotoisten muotojen päälle ja höyryttämällä niitä. Tuloksena oli silkkisen sileä, muotoon sopiva sukka, joka ei koskaan tarvinnut silittää.

Nylonin vaikutus muotiin oli välitön, mutta alun perin kuitu-66: n keksimän vallankumouksen aiheuttama vallankumous laajensi nopeasti jänteitään yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla. Se on synnyttänyt muovimaailman, joka tekee elämämme lähes tunnistamattomaksi vuosisadan takaisista sivilisaatioista.

“Sillä oli valtava vaikutus, ” sanoo Matt Hermes, apulaisprofessori Clemsonin yliopiston biotekniikan osastolla. Hän on DuPontin entinen kemisti, joka työskenteli joidenkin synteettisten varhaisten kehittäjien kanssa ja kirjoitti elämäkerran nylon ’: n keksijästä Wallace Caruthersista. On olemassa joukko synteettisiä materiaaleja, jotka todellakin ovat peräisin perusideasta, jonka mukaan kemistit voivat suunnitella ja kehittää sarjan materiaaleja, joilla oli tiettyjä ominaisuuksia, ja kyky tehdä se perustavanlaatuisista molekyyleistä. ”

Siellä piilee todellinen nailonin vallankumous. Synteettiset materiaalit eivät olleet täysin uusia. Mutta ennen nailonin läpimurtoa mitään hyödyllisiä kuituja ei ollut koskaan syntetisoitu kokonaan laboratoriossa. Puolisynteetit, kuten Rayon ja sellofaani, johdettiin kemiallisesta prosessista, joka vaati puumassaa peruselementtinä. Valmistajat jäivät kiinni pöydälle tuodusta kasviperäisestä materiaalista. Esimerkiksi rayon oli liian jäykkä, huonosti istuva ja kiiltävä, jotta sitä voitaisiin korvata aidolla silkillä, mikä on tietysti pelkästään puumassan kemiallinen käsittely silkkiäistoukkien vatsassa eikä koeputki. Toisaalta Nylon ei vain tehnyt suuria sukkia, vaan se valmistettiin ihmisten manipuloimalla vain “hiili, ilma ja vesi ” —a -mantra, jota sen promoottorit usein toistavat.

Prosessiin kuuluu tietyn hiili-, happi-, typpi- ja vetymolekyyliliuoksen kuumentaminen erittäin korkeaan lämpötilaan, kunnes molekyylit alkavat koukkua yhteen niin kutsutussa pitkäketjuisessa polymeerissä, joka voidaan vetää dekantterilasista kärjessä sekoita tikkua kuin helminauha.

Nailonin täysin luonnoton ominaispiirteet eivät ehkä pelaa yhtä hyvin markkinoilla nykyään, mutta vuonna 1940 suuren laman kannalla kyky hallita alkuaineita kemian avulla herätti kansan, joka oli väsynyt taloudellisesta ja maatalouden epävarmuudesta. “Yksi suurimmista vaikutuksista ei ollut vain synteettisten materiaalien aikakauden luominen, Hermes sanoo, ja myös ajatus siitä, että kansakunta voisi toipua laman aikana vuodesta toiseen jatkuneista taloudellisista taantumista. Kun uusia materiaaleja alkoi ilmaantua, nämä olivat toivottavia merkkejä. ”

Se oli aikaa, jolloin teollinen kemia lupasi viedä ihmiskunnan valoisampaan tulevaisuuteen. “Ympärillämme on nykyaikaisen kemian tuotteita, ja#8221 esitteli yhden mainosfilmin vuodelta 1941. . . . Tässä teollisuuskemian uudessa maailmassa horisontti on rajaton. ”

Ensimmäisen nylon -sukkaparin moderni ihme edusti ihmisen paremmuutta luonnosta, amerikkalaista kekseliäisyyttä ja ylellistä elämäntapaa. Ehkä tärkeämpää on kuitenkin se, että uusi materiaali, joka kudotaan sukkahousuihin, lupasi vapauttaa kansan luottamuksesta Japaniin 90 prosentissa silkistään, kun vihamielisyys oli saavuttamassa kiehumispisteen. 1930-luvun lopulla Yhdysvallat toi neljä viidesosaa maailman silkistä. Tästä 75-80 prosenttia meni naisten sukkien ja#8212a 400 000 dollarin vuositeollisuuden valmistukseen (noin 6 miljoonaa dollaria nykypäivän dollareina). Nylonin keksiminen lupasi kääntää pöydät.

Vuoteen 1942 mennessä tämän lupauksen merkitys tuntui olevan voimassa toisen maailmansodan syttyessä. Uudet ja parannetut sukat, jotka naiset olivat nopeasti ottaneet, kiristettiin pois, kun nailon siirrettiin laskuvarjojen valmistukseen (aiemmin silkkiä). Nylonia käytettiin lopulta purjelentokoneiden hinausköysien, lentokoneiden polttoainesäiliöiden, hiutaleiden, kengännauhojen, hyttysverkkojen ja riippumattojen valmistukseen. Se oli välttämätöntä sotatoimille, ja sitä on kutsuttu & quot; kuituksi, joka voitti sodan. ”

Yhtäkkiä ainoat saatavilla olevat sukat olivat ennen sotaa myytyjä tai pimeiltä markkinoilta ostettuja. Naiset käyttivät “jalkameikkiä ja#8221 ja maalasivat saumat jalkojensa takaa saadakseen näyttämään oikeilta suksilta. Chemical Heritage -säätiön mukaan yksi yrittäjä teki 100 000 dollaria pois suunnatusta nailonlähetyksestä valmistetuista sukkista.

Sodan jälkeen nylon-sukkien uudelleenkäyttöönotto valloitti kuluttajahulluuden, joka saisi 90-luvun Tickle-Me-Elmo-villin näyttämään kesyiseltä. “nylon-mellakoiden aikana ” /1945 ja 󈧲 naiset seisoivat kilometrien pituisissa jonoissa toivoen saadakseen kiinni yhden parin. Kirjassaan Handley kirjoittaa: “ Pittsburghin sanomalehti kertoi, että kun 40 000 ihmistä jonotti kilpailemaan 13 000 parista sukkia, hän kirjoitti ‘a vanhanaikaisesta hyvästä hiusvetosta, kasvojen raapimisesta. 8217 ”

Nylon -sukat pysyivät naisten ja#8217s -sukkien standardina vuoteen 1959, jolloin versio 2.0 saapui hyllyille. Sukkahousut — pikkuhousut ja sukat kaikki yhdessä ja#8212did pois hankalat sukkanauhavyöt ja mahdollistivat siirtymisen yhä korkeammille helmarajoille. Mutta 1980 -luvulla glam oli loppumassa. 90-luvulle mennessä mukavuutta ja vapautta etsivät naiset alkoivat muuttua luonnollisiksi jättäen jalkansa paljaiksi niin usein kuin ei. Vuonna 2006, New Yorkin ajat viittasi sukkateollisuuteen nimellä “Teollisuus, joka menetti jalkansa. ”

Viimeisten 30 vuoden aikana pelkät sukkahousut ovat tehneet täydet 180, siirtyen muodin no-no ’s lukuun ottamatta pelkkää mustaa ja toimistoissa, joissa pukukoodi kieltää paljaat jalat. Pelkkä sukkahousujen mainitseminen turhauttaa joidenkin naisten höyheniä. Vuonna 2011, Forbes kirjailija Meghan Casserly kirjoitti blogiin, että he olivat “ masentavia, ” “seksistisiä, ” “tacky ” ja “ vain ruma. ” markkinoilla nuorempien naisten keskuudessa.

Muoti toimittaja Washington Post, Robin Givhan ottaa hillitymmän kannan. “ En sanoisi, että he olisivat tahmeita. He eivät vain ole osa keskustelua, ja he eivät ole muodissa ei-ongelma.

Jopa muodollisissa asioissa Givhan sanoo, että paljaat jalat ovat nyt normi. “Mielestäni on olemassa tietty sukupolvi naisia, jotka tuntevat, etteivät he ole pukeutuneet kunnolla kiillotettuun tapaan, elleivät he käytä niitä, mutta luulen, että he menevät dodo -linnun tielle, ” hän sanoo . “En usko, että on edes pienintäkään mahdollisuutta, että he tulevat takaisin. ”

Ei hätää, he tekivät pointtinsa. Nylonista on tullut korvaamaton osa elämäämme, joka löytyy kaikesta matkatavaroista ja huonekaluista tietokoneisiin ja moottorin osiin. Kemia ja ihmisten kunnianhimo ovat muuttaneet maailman, jossa elämme.

Tietoja Kimbra Cutlipista

Kimbra Cutlip on freelance -tiedekirjailija, joka kattaa luonnonhistorian, ilmastotieteet, biologian ja lääketieteen. Hän on julkaisun toimittaja Sään mukaan aikakauslehti.

Miten silkinvalmistuksesta tuli merkittävä teollisuus keskiaikaisessa Euroopassa? - Historia

LYHYT HISTORIA DYESTUFFS & amp DYEING

kirjoittanut Lady Siobhan nicDhuinnshleibhe

Esitetty Runestone Collegiumissa 19. helmikuuta 2000

Siitä lähtien, kun alkukantaiset ihmiset pystyivät luomaan, he ovat pyrkineet lisäämään väriä ympäröivään maailmaan. He käyttivät luonnollista ainetta värjäämään vuodat, koristamaan kuoret ja höyhenet ja maalaamaan tarinansa muinaisten luolien seinille. Tutkijat ovat pystyneet pitämään mustat, valkoiset, keltaiset ja punertavat pigmentit, jotka on valmistettu okkerista, jota primitiivinen ihminen käytti luolamaalauksissa, yli 15 000 eaa. Kiinteiden siirtokuntien ja maatalouden kehittyessä noin 7 000–2 000 eaa. Mies alkoi valmistaa ja käyttää tekstiilejä ja lisäisi siksi myös väriä niihin. Vaikka tiedemiehet eivät ole vielä pystyneet määrittämään tarkkaa ajankohtaa, jolloin kuitujen värin lisääminen tuli alun perin käytäntöön, Tanskan arkeologisista kohteista kaivettujen tekstiilifragmenttien värianalyysi on asettanut sinisen väriaineen käytön yhdessä vielä tunnistamattoman punaisen väriaineen kanssa ensimmäisellä vuosisadalla (Grierson, 5).

Jotta voisimme ymmärtää värjäyksen taiteen ja historian, meidän on ensin ymmärrettävä itse värjäysprosessi. Websterin sanakirjan mukaan värjäys on kuitujen, lankojen tai kankaiden värjäysprosessi, jossa käytetään väriainetta sisältävää nestettä tietyn sävyn antamiseksi aineelle. aine. Ensimmäinen on värjätä esine, väliaikainen väritys, jossa väri hierotaan tai liotetaan esineeksi ilman minkäänlaista kemiallista kiinnitysainetta värin säilyttämiseksi. Seuraavaksi käytetään pigmenttiä, jossa väri kiinnitetään esineen pintaan toisella liima -aineella. Todellinen väriaine on, kun aineen väri kerrostetaan liukenemattomassa muodossa olevaan toiseen aineeseen väriainetta sisältävästä liuoksesta.

Luonnolliset väriaineet voidaan jakaa kahteen luokkaan: aineellinen ja adjektiivinen. Aineelliset tai suorat väriaineet kiinnittyvät kuituun kemiallisesti ilman muita kemikaaleja tai lisäaineita, kuten indigoa tai tiettyjä jäkälöitä. Adjektiivivärit tai peittausvärit vaativat jonkinlaista ainetta (yleensä metallisuolaa), jotta väri ei peseydy tai valkaise. Useimmat luonnolliset väriaineet ovat adjektiiviväriaineita, ja ne vaativat kuituihin pehmentävän liuoksen levittämistä jossain vaiheessa värjäysprosessia. Alumiini- ja rautasuolat olivat yleisimpiä perinteisiä peittausaineita, ja kupari, tina ja kromi tulivat käyttöön paljon myöhemmin. Maaseutualueilla, joilla näitä metalleja ei ollut laajalti saatavilla, kasveja käytettiin myös peittausaineina, erityisesti niitä, joilla on luonnollinen kyky erottaa tällaisia ​​mineraaleja maasta, kuten nuokkasammal. Useimmat muinaiset ja keskiaikaiset väriaineet tekivät lankoja ja kankaita ennen värjäystä. Alumia ja rautaa käytettiin peittausaineina Egyptissä, Intiassa ja Assyriassa varhaisista ajoista lähtien, koska Välimeren alueella on paljon alunan talletuksia. Keskiaikaiset väriaineet käyttivät alunaa, kuparia ja rautaa peittausaineina, ja hammaskiveä ja tavallista suolaa käytettiin värjäysprosessin avuksi.

Eri kuiduilla on myös erilainen taipumus absorboida luonnollisia ja synteettisiä väriaineita. Proteiini- ja selluloosakuidut (kaksi pääjakoa kuiduille, joita on aiemmin käytetty kehruussa ja värjäyksessä) on sekoitettava eri tavalla niiden rakenteellisen ja kemiallisen koostumuksen vuoksi. Selluloosakuitujen, kuten puuvillan ja pellavan, peittausaineet sisältävät yleensä pesusoodan tai tanniinien käytön emäksisen pesukylvyn luomiseksi. Tanniineja (kasveja, kuten tanniinihappoa sisältäviä tammikasveja) käytetään laajalti selluloosakuitujen värjäyksessä, koska ne kiinnittyvät hyvin kasvikuituihin, jolloin väriaineet voivat kiinnittyä tanniineihin, kun taas ne eivät ehkä pysty kiinnittymään kuituihin itse (Tanniinit luokitellaan toisinaan itseään peittaaviksi aineiksi, mutta niitä pidetään yleensä kemikaaleina, jotka auttavat värjäysprosessia.) Proteiinikuitujen, kuten villan ja silkin, peittausaineita käytetään yleensä happamissa pesukylpyissä. Alum kerman tai hammaskiven avulla on yleisin peittausaine, jota käytetään auttamaan väriaineita ottamaan kuidut.

Koska ero eri kuitujen yhdistämisessä on mainittu, olisi turhaa olla käyttämättä hetkeä itse kuitujen historialliseen luonteeseen. Villasta, proteiinipohjaisesta kuidusta, on löydetty Euroopassa vuodelta 2000 eaa. Se oli yleinen keskiaikainen kangas sekä värjättyjä että luonnollisia värejä, ja sitä käsittelivät sekä ammattivalmistajat että kotiäidit. Silkki, toinen proteiinipohjainen kuitu, tuotiin Kiinasta Persiaan jo 400-600 eaa. Siitä tuli varsin suosittu myöhään keskiajalla, ja suuria silkinvalmistuskeskuksia perustettiin Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan. Näistä silkintuotantokeskuksista tuli myös värjäystekniikan keskuksia, koska suurin osa silkistä oli värjätty ja vaati korkealaatuisia saatavilla olevia väriaineita. Puuvillaa pidettiin ylellisenä kankaana, koska se tuotiin Intiasta ja yleensä värjättiin tai maalattiin ennen lähettämistä. Puuvillaa arvostettiin myös sen värjäyksessä käytettävien väriaineiden kirkkauden ja värinpitävyyden vuoksi sekä myös sen käytöstä kynttilän sydäntuotteiden valmistuksessa. Samples of cotton fabrics have been found in India and Pakistan dating to 3000 BCE, but it did not appear in Europe until the 4th century. Cotton waving establishments were formed in Italy in the 13th & 14th centuries but they did not make a significant economic impact on the industry as they produced a coarser quality of fabric than the imported fabric, and therefore had difficulty in obtaining a good supply of cotton fiber.

Scientists are almost certain that dyeing was practiced throughout the world, but it is difficult to obtain proof on this for two reasons. First, not all cultures left written records of their practices. Second, because of the wide variance of environmental conditions and degree of geological disturbance, it is not easy to find well-preserved evidence of dyed textiles in many archaeological sites. A Chinese text from 3,000 BCE lists dye recipes to obtain red, black and yellow on silks. Ancient Indian texts describe several different yellow dyestuffs, how to obtain reds from the wood and bark of certain trees, and also notes the use of indigo to create blues on cotton. In Central and South America they dyed bast fibers (plant fibers) in shades of red and purple with the bodies of the cochineal insects (Dactylopius coccus). (Grierson, 6)

A Greek artifact known as the Stockholm Papyrus details dyestuffs and techniques in almost a recipe fashion as it was practiced Egypt in the third and fourth centuries CE. The great detail in which the preparation of the fibers and the dyeing materials and the dyeing process itself are recorded has led scholars to believe that it had to have been practiced for thousands of years previously in order to raise the process to such a science and art. It discusses mordanting the fibers using alum, copper and iron oxides to darken or sadden the red, blue, green and purple dyes, as well as the occasional use of tin and zinc. It describes over ten different recipes for using alkanet (Anchusa tinctoria) root as a dye employing camel and sheep urine, lentils, vinegar, wild cucumber and barley malt among others as aids to producing color. It also gave recipes on obtaining purple hues by overdyeing the alkanet with woad (Isatis tinctoria), madder (Rubia tinctorum), kermes (made from the dried bodies of the female shield louse or scale insect (Kermes ilicis)) and the heliotrope plant (Heliotropium arborescens). Excavated coptic textiles dating from the fourth to the sixth century CE show use of weld (Reseda luteola) to produce yellow, madder and woad for dark purple, and blue from indigo (Indigofera tinctoria). Scientists have been able to date a red obtained from Egyptian madder root from the fourteenth century BCE. (Grierson, 6)

In the Mediterranean before the advent of Christianity, a whole dyeing industry arose around Tyrian purple. Tyrian purple is produced from the mucous gland adjacent to the respiratory cavity within some species of Purpura and Murex species of shellfish (Schetky, 4). The shells were crushed to extract this fluid, which only turns purple once it has been applied to the fiber and exposed to light and oxidation with the air. The Phoenicians, skillful shipbuilders and sailors that they were, scoured the coastlines for sight of these whelk shells, and established a dyeworks and trading station wherever they found a plentiful population of these shellfish. Coastal Indians of Mexico were also using shellfish, but their delicate method involved blowing and tickling the shellfish to get them to spit out the dye precursor directly onto the cotton fibers. Even Ireland can produce archaeological evidence of dyeing with the native dog-whelk shells in the seventh century CE. (Grierson, 6 & 7) Both Discorides, the Greek physician and Pliny the Elder, the Roman naturalist, mention in their first century works the preparation and dyeing of wool with various shellfish to produce colors of red, blue, purple and violet after first being mordanted with soapwort (Saponaria officinalis), oxgall or alum. (Schetky, 4) Both authors also mention the use of Indigo from the Orient to obtain blues, and Herodotus describes its use in a 450 BCE text. Dioscorides also mentions other dye plants of the ancient world, including madder, saffron (Crocus sativus) and weld for yellow, and woad for blue. Walnut shells (Juglans nigra), oak bark (Quercus sp.), pomegranate flowers (Punica granatum) and broom (Genista tinctoria) were also used in conjunction with various mordants but galls formed on trees could mordant themselves, being high in tannic acid (Schetky, 5).

In Europe the art of dyeing rose to new heights with the diversity of climate, culture and migration/invasion waves. This was further influenced by the direct impact of trade instigated by the Crusades and furthered by the growing cultural awareness of the Renaissance period - everyone in Europe wanted the exotic, colorful dyestuffs from the Orient, and later from the Americas. Caravans of camels would cross the Gobi desert for centuries bringing goods from China to the Mediterranean. By the 12th century the two main trade routes for imported dyestuffs headed through Damascus: the first led from Baghdad to Damascus to Jerusalem and Cairo, the other went to Damascus to Mosul to the Black Sea to Byzantium (Istanbul).

Venice was one of the major early centers for imported dyestuffs, supplying Brazilwood (Caesalpinia sappan) from the East, lac (another insect dye) and indigo from India from the fifteenth century CE onward. Dyers of Italy soon became adept in their use, in 1429 the Venetian dyer s guild wrote a book for its members containing a number of different dye recipes, including Brazilwood and lac. The Plictho de Larti de Tentori by Venetian author Giovanni Ventur Rosetti (sp - also listed as Giovanventura Rosetti) in the 1540s lists instructions for using both lac and indigo, as well as 217 other recipes for dyeing cloth, linen, cotton and silk with many varieties of dyestuffs. It would remain the best source for dyeing instruction for the next 200 years (Schetky, 6).

From Venice the dyestuffs were traded by ship around the coast of France to Flanders, Southampton and London in the Mediterranean at Florence, Pisa and Genoa and northward on the continent to the distribution centers of Basle and Frankfurt (Schetky, 6). Basle was a noted center of trade for saffron, the expensive yellow obtained from certain species of crocus. In later years crocus were grown in that area directly, and the crop became such a vital part of the local economy that they crocus was featured on the city s coat of arms. Frankfurt housed trade fairs from the twelfth to fourteenth centuries that dominated the trade of many dyestuffs, but mainly that of locally grown woad, the only blue dyestuff available to European dyers before the coming of indigo. Many regions in Germany specialized in growing and processing the woad through its complex fermentation process, and strict legislation was placed on every aspect of the trade. (Grierson, 8)

The government of Spain controlled the trade of cochineal, the red dye from the bodies of the Cochineal bugs of Central America. In 1587 approximately 65 tons were shipped to Spain, and from there northward throughout Europe (Grierson, 10). Italian dyers shunned cochineal in favor of the already established dye kermes, made from the dried bodies of the female shield louse or scale insect (Kermes ilicis) (Schetky, 4). It s use was first recorded in 1727 BCE and it was long the standard red dye for silk, wool and leather, but the intense colorific value and relative cheapness of cochineal soon eliminated most of the kermes use in England, so Spain hung on to control of their lucrative monopoly. (Grierson, 10)

European dyers reached their height of skill in the thirteenth century, mainly due to the guild systems who vigilantly maintained a high standard of quality. In many countries dyers were graded by the guild system, the master dyers being allowed to use the major fast dyes while their lesser colleagues were restricted to the slower, fugitive dyes. In some places it was forbidden to possess, let alone use, major dyestuffs unless you were a member of a guild. In Germany, the dyers and woad workers were regulated by the guilds, each grower having to present his crop to a sworn dyer to determine its quality, weight and condition before it could be sold. (Grierson, 8-9) English producers of woad had fewer restrictions, mainly that of a proclamation in 1587 to restrict growers to certain field size and ensure that no woad mills were sited within three miles of a royal residence, market town or city because of the highly offensive odor they emit. Even the local doctors in Venice in 1413 city fathers to prohibit dyeing with either woad or ox-blood after March first because of the unhealthy smell. (Grierson, 9) France had developed an extensive and efficient textile industry by the 13th century and also increased the dyers craft by developing varied techniques to achieve additional colors from the basic dyestuffs. At the end of the 16th century, there were over 220 master dyers listed in Paris alone. (Schetky, 8)

While the powerful guild system had numerous dyestuffs with which to blend their color palates of fiber for the bluebloods and wealthy merchants, dyeing in the lower classes was a bit more restrictive. Without the money (or connetions) to buy indigo, cochineal and turmeric, clothing in the country tended to natural colors whites, blacks, browns, grays, and tans of the natural colors of the fibers themselves, with the reds, greens and yellows of local plants used for both food, medicine and dyes. In short, home dyers used any plants they could lay their hands on that would give a good color. Some colors were even derived accidentally. Washing bee hives in preparation for making mead could yield yellows and golds. Blackberries and Bilberries that stained the fingers of pickers could also be used to achieve pale blues and purples, although these were not often color or lightfast. In England, the multitudinous variety of lichens and mosses produced greens, grays and browns.

By the seventeenth century a world-wide shipping and trading network was in place, allowing dyestuffs from all parts of the world to be brought to Europe. Legislation from earlier centuries to protect the growers and users of specific dyestuffs was overturned in favor of new demands and standards set by the growing consumer-focused society who wanted more colors and better quality. In the eighteenth and nineteenth centuries the practice of colonialism insured that there would always be a supply of foreign dyestuffs, and the Industrial Revolution met the demands of large-scale productions while finding new ways to make the colors brighter and longer-lasting to wear and washing.

As textile weaving technology advanced with the advent of machines to spin, design and weave fabric, dyers were forced to be able to produce dyes with exact shades, matching color lots and most importantly, ones that would stand fast to the new mechanical and chemical processing. In addition, exporters wanted colors that would stand up to tropical sunlight and still be exotic enough for foreign tastes. Dyers in turn demanded from their suppliers purer chemicals and dyestuffs of consistent quality. Hand in hand, dyers, manufacturers, chemists, and dyestuff producers worked hand in hand to keep up with the progress of technology. (Grierson, 15) Chemists in many countries had found a means of extracting highly concentrated powders or pastes from traditional dyestuffs that made stronger colors, such as cochineal carmine and madder garancine. Other procedures were used to extract indigo that gave us sulphonated indigo and Saxon blue. A few novel dyes (precursors of future chemical dyes) such as the yellow obtained from picric acid also made an appearance. With the tremendous rise in the interest of Chemistry in the mid nineteenth century, several important innovations in dyeing came about. W.H. Perkin, a student of celebrated European scientist Wilhelm von Hoffman, accidentally discovered the first synthetic dye in an attempt to synthesize quinine. The 18-year old student s purple precipitate, later called mauviene, was quickly put into industrial application, allowing the young Perkin to start his own factory in London to commercially produce his dyestuff. Two years letter a synthetic red dye called magenta or fuchsine was patented in France, and hardly a year passed until the end of the century without a new synthetic dye being patented.

Eventually, the old natural dyes lost popularity in favor of the newer synthetic ones. By the end of the nineteenth century a few Scottish tweed producers were the only ones still using natural dyes, and now the use of natural dyes on a commercial scale barely exists, mainly in remote areas where people have either little access to synthetic dyes or a vested interest in retaining their ancient dyeing customs. Use of natural dyes is gaining popularity again with the renaissance in hand crafting, most notably in the fields of spinning and weaving, basketry, papermaking and leathercraft. There is also renewed scientific and historic interest in natural dyeing, both to help identify dyestuffs in recently discovered archaeological finds and to preserve the dyed textiles housed in museums and private collections. As Su Grierson says in her book Dyeing and Dyestuffs, Whilst the dyeing industry of today keeps pace with modern science, the future use of natural dyes will also follow a new path, but one firmly rooted in tradition. (21)

Cochineal Insect. Microsoft Encarta Online Encyclopedia 2000 . http://encarta.msn.com/ 1997-2000 Microsoft Corporation.

Grierson, Su. Dyeing and Dyestuffs . Aylesbury, Bucks: Shire Album 229, Shire Publications Ltd. 1989.

Hartley, Dorothy. Lost Country Life . New York: Pantheon Books. 1979.

Heliotrope. University of Washington Medicinal Herb Garden Online . http://www.nnlm.nlm.nih.gov/pnr/uwmhg/species.html

Schetky, Ethel Jane McD. The Ageless Art of Dyeing. Handbook on Dye Plants & Dyeing . Brooklyn: Brooklyn Botanic Garden Record. 1986. (Special reprint of Plants & Gardens Vol. 20, No. 3)

Smith, Jodi. Medieval Dyes . Loveland: Spinning Madly. 1993. (7th printing, June 1999).

KIRJASTO

Abu-Lughod, Janet L. Before European Hegemony: The World System, AD 1250–1350. New York: Oxford University Press, 1989.

Allen, Franklin, "Silk Manufactures" in Census Reports, Voi. IX, Twelfth Census of the US Taken in the Year 1900. Washington: United States Census Office, 1902.

Allen, Franklin. The Silk Industry of the World at the Opening of the Twentieth Century. New York: Silk Association of America, 1904.

Bacon, L. B. and Schloemer, F. C. World Trade in Agricultural Products: Its Growth Its Crisis and the New Trade Policies. Rome: International Institute of Agriculture, 1940.

Bag, Sailendra Kumar. The Changing Fortunes of the Bengal Silk Industry 1757–1833. Calcutta: Pradip Kumar Banerjee Manasi Press, 1989.

Bazant, Jan. "Evolution of the Textile Industry of Puebla, 1544–1845" in Technology and European Overseas Enterprise, toim. Michael Adas. Aldershot, Great Britain Brookfield, VT: Variorum, 1996.

Belfanti, Carlo Marco. "Rural Manufactures and Rural Proto-industries in the 'Italy of the Cities' from the Sixteenth through the Eighteenth Century." Continuity and Change 8, ei. 20 (1993): 253–280.

Bentley, Jerry H. Old World Encounters, Cross-cultural Contacts and Exchanges in Pre-Modern Times. New York: Oxford University Press, 1993.

Bentley, Jerry H. "Cross-Cultural Interaction and Periodization in World History." American Historical Review vol. 101, no. 3 (June 1996): 749–770.

Borah, Woodrow. Silk Raising in Colonial Mexico. Berkeley and Los Angeles: University of California Press, 1943.

Boulnois, L. The Silk Road. Dennis Chamberlin, trans. London: George Allen & Unwin Ltd., 1966

Brockett, L. P. The Silk Industry in America. New York: The Silk Association of America. 677.4 b86, 1876.

Brown, Shannon R. "The Ewo Filature: A Study in the Transfer of Technology to China in the 19th Century." Technology and Culture vol. 20, no. 3 (July 1979).

Bulliet, Richard W. The Camel and the Wheel. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1975.

Casson, Lionel. Ancient Trade and Society. Detroit: Wayne State University Press, 1984.

Cayez, Pierre. L'Industrialisation Lyonnaise au XIXeme Siecle, du Grand Commerce à la Grande Industrie. Tome II. Thése Presentée devant L'université de Lyon II. Service de Reproduction des Thesès Université de Lille III, 1979.

Chaudhuri, K. N. The Trading World of Asia and the English East India Company 1660–1760. Cambridge: Cambridge University Press, 1978.

Federico, Giovanni. An Economic History of the Silk Industry, 1830–1930. Cambridge University Press, 1997.

Herzig, Edmund. "The Iranian Raw Silk Trade and European Manufacture in the Seventeenth and Eighteenth Centuries." Journal of European Economic History. 19, ei. 1 (Spring 1990): 73–89.

Kisch, Herbert. "Prussian Mercantilism and the Rise of the Krefeld Silk Industry: Variations Upon an Eighteenth-Century Them." Transactions of the American Philosophical Society vol. 58, part 7. (1968): 3–50.

Li, Lillian M. China's Silk Trade: Traditional Industry in the Modern World 1842–1937. Published by Council on East Asian Studies, Harvard University, 1981.

Liu, Xinru. Ancient India and Ancient China, Trade and Religious Exchanges AD 1–600. Delhi: Oxford University Press, 1988.

Lopez, Robert. "Silk Industry in the Byzantine Empire." Speculum vol. XX, no. 1 (Jan. 1945): 1–42.

Malmgreen, Gail. Silk Town: Industry and Culture in Macclesfield 1750–1835. Hull University Press, 1985.

Matsui, Shichiro. The History of the Silk Industry in the United States. New York: Howes Publishing Co., 1930.

Pariset, Earnest. Histoire de la Soie, vol. I and II. Paris: Aguste Durand, Libraire, 1862–1865.

Werblowsky, R. J. Zwi. "Contacts of Continents: The Silk Road." Diogenes, ei. 144, (Winter 1988).

Zanier, Claudio. Where the Roads Meet, East and West in the Silk Production Processes (17th to 19th Century). Kyoto: Instituto Italiano di Cultura Scuola di Studi Sull' Asia Orientale, 1994.

Zhu, Xin-Yu. Zhong Guo Si Chou Shi (History of Chinese Silk). Beijing: Textile Publishing Co. 1992.

Lainaa tätä artikkelia
Valitse alta tyyli ja kopioi lähdeluettelosi teksti.

"Silk ." History of World Trade Since 1450. . Encyclopedia.com. 16. kesäkuuta 2021 & lt https://www.encyclopedia.com & gt.

"Silk ." History of World Trade Since 1450. . Retrieved June 16, 2021 from Encyclopedia.com: https://www.encyclopedia.com/history/news-wires-white-papers-and-books/silk

Viittaustyylit

Encyclopedia.com antaa sinulle mahdollisuuden lainata viittauksia ja artikkeleita Modern Language Associationin (MLA), The Chicago Manual of Stylein ja American Psychological Associationin (APA) yleisten tyylien mukaisesti.

Valitse "Viittaa tähän artikkeliin" -työkalun tyyli nähdäksesi, miltä kaikki saatavilla olevat tiedot näyttävät, kun ne on muotoiltu kyseisen tyylin mukaan. Kopioi ja liitä sitten teksti bibliografiaasi tai viitattujen teosten luetteloon.

Because each style has its own formatting nuances that evolve over time and not all information is available for every reference entry or article, Encyclopedia.com cannot guarantee each citation it generates. Therefore, it’s best to use Encyclopedia.com citations as a starting point before checking the style against your school or publication’s requirements and the most-recent information available at these sites:

Modern Language Association

Chicagon tyylikäsikirja

American Psychological Association

Huomautuksia:

• Most online reference entries and articles do not have page numbers. Therefore, that information is unavailable for most Encyclopedia.com content. However, the date of retrieval is often important. Refer to each style’s convention regarding the best way to format page numbers and retrieval dates.
• In addition to the MLA, Chicago, and APA styles, your school, university, publication, or institution may have its own requirements for citations. Therefore, be sure to refer to those guidelines when editing your bibliography or works cited list.

Silk is a lightweight, soft, durable fiber produced from the cocoons of several related species of Bombyx tai Saturniidae moths native to Asia, and the thread or cloth made from this fiber. Bombyx mori, a domesticated Chinese caterpillar that feeds on mulberry leaves (morus), is widely preferred for silk production, but lower-quality silk is also produced from other species that are generally grouped as wild silk or tussah, from the Hindi word tussar. Sana silk originates from the Greek serikos, thus the manufacture of raw silk is called sericulture.

An estimated 300 pounds (136 kilograms) of mulberry leaves are necessary to feed the 1,700 to 2,000 caterpillars that produce 1 pound (.45 kilograms) of raw silk. Silk production is labor-intensive. Worms need to be kept clean, warm, and supplied with fresh leaves. Once the cocoon has formed, the worms are killed, usually by steaming. The cocoon is then submerged in boiling water to remove the gummy binding agent, after which it is carefully unraveled as a single thread. Sometimes these threads are spun into yarn (thrown).

Cocoons were first processed into silk in China, where silk remnants have been dated to as early as 3630 b.c.e. India, also home to a large variety of silk fauna, is the first region outside of China known to have cultivated silk, although it is not clear whether this technology spread from China or was developed independently references to silk in India date from about 1400 b.c.e. Silk production later spread to other Asian nations, such as Korea (ca. 1100 b.c.e.), Persia (ca. 400 b.c.e.), and Japan (ca. 100 c.e.).

Silk textiles trickled to Europe along a land route, as evidenced by biblical references in the Psalmit (ca. 950 b.c.e.) and in the works of the Greek poet Homer (ca. eighth century b.c.e.). That silk was rare is apparent in the sparsity of references before Alexander the Great (356–323 b.c.e.) invaded Persia in 334 b.c.e. Active use of the Silk Road, a land route from China to Europe used until the age of sail, dates from about the second century b.c.e. For centuries, Persia monopolized silk trade to the West by producing raw and woven silk, unraveling and reweaving Chinese fabrics, imitating Chinese designs in wool, and regulating any silk that passed across its borders.

In the West, silk was worn by important people in Greece, and later, the Republic of Rome, and Byzantium. War between the Persians and Romans cut off European silk supplies, so in 550 Byzantine Emperor Justinian I (482/3–565 c.e.) dispatched two Nestorian monks to China to find out how to produce silk. They returned about three years later with stolen mulberry seeds and silkworm eggs hidden in their staffs. Byzantine production was a royal monopoly until Justinian's death in 565 but then began to spread through the region.

European sericulture was limited, so Greek and Arab traders transported silk back to Europe in small boats from about the seventh century, and Moorish invasions of Spain introduced the silk industry there. The Crusades introduced many commoners to silk after knights brought back souvenirs from the Middle East.

Italy became the European capital of sericulture after 1130 when King Roger II of Sicily (1095–1154) brought weavers from the Middle East. Production on the mainland did not become significant until the mid-fifteenth century, fueling extravagant dress styles during the Italian Renaissance. Italian workers brought sericulture to southern France, but France never approached Italian production levels. Rather, by the eighteenth century the French focused on weaving, especially in Lyons. While Italian silk was regarded as of high quality, it could not be produced in sufficient quantities to replace foreign trade. Most imports were of raw silk because differing market demands made this more profitable than finished textiles.

Venice controlled European silk imports after successful conquests in the First Crusade of 1095 gave them virtual control of the Mediterranean. The Venetians carried Persian silk as the Mongols were disrupting Asian caravan trade, although demand temporarily dropped during the spread of the bubonic plague. Venetian domination lasted until 1453 when the Ottomans closed down shipping lanes and disrupted Persian silk production. Once Vasco da Gama (ca. 1469–1524) circumnavigated Africa in 1498, establishing a sea route east, Asian trade slipped to the Portuguese. Silk became an integral part of both East-West and intra-Asian commerce conducted by Europeans.

Throughout the early modern period, China, Persia, and Bengal were the most important suppliers of raw silk to Europe. Ming dynasty restrictions on trade caused Malacca (in present-day Malaysia) to become a major entrepôt for Chinese silk bound westward. Portuguese trade was fundamentally intra-Asian. Macao in southeast China was colonized by the Portuguese in 1557 to facilitate trade with Japan. Until the Spanish were banished in 1624 and the Portuguese in 1639, Japan trade consisted largely of Chinese silks purchased with New World silver, exchanged again for Japanese gold and silver. Similarly, the Spanish, who followed the Portuguese into Asia, traded New World silver for Chinese goods from a colony in Manila established in 1565. Profits were used to buy more silk and other luxuries to be brought to Europe or traded at Goa, Manila, Mexico, Peru, and Indonesia.

As a result, silk became widely available in the New World, leading to sumptuary legislation, such as a seventeenth-century Peruvian ban on blacks wearing silk. In 1718 and 1720 silk imports to the Spanish Americas were prohibited to halt the outflow of silver. Europeans brought Chinese silk to India, but there was no interest in China for Indian textiles. Rather, Indian textiles were sold in Europe, widely in Southeast Asia, and in the seventeenth century some Indian silks were used to trade for slaves in Africa.

The Dutch East India Company, the dominant trading force in seventeenth-century Asia, entered the Asian silk trade in 1604 after profiting from the captured Portuguese carrack Santa Catharina. Amsterdam became one of the most important silk markets in Europe. For much of the seventeenth century, Taiwan was an important source for Chinese silk bound for Japan, although Bengali raw silk was also sent. From 1623 Persia served as the main Dutch source for imports to Europe, but problems with the Persian shah led the Dutch to turn toward Bengal. Bengali silk came to replace Persian silk on the European market because it was of equal or better quality but could be produced more cheaply. Chinese silk remained the most desirable import.

Desire for silk spurred the English to expand into Bengal in the 1670s. Quality control was difficult and competition was stiff because Europeans were forced to deal through local brokers in Kasimabazar (the central market in Bengal). Both the Dutch and English East India companies brought European experts to Bengal to improve quality. From around 1700 to 1760 Bengali silk was an important East India Company commodity. The Bengal Revolution (1757) damaged the silk industry and caused the English to focus on obtaining silk from Canton (present-day Guangzhou) in China, even though they had expelled the Dutch completely from Bengal by 1825.

In China, sericulture generally benefited peasants by increasing the standard of living and creating cash that allowed imports of food. International demand for silk flooded the silver-based Chinese economy with New World and Japanese silver. New requirements of cash tax payments caused farmers to turn to cash crops like silk, which offered a high yield on land use and a quick return. More supply meant increased use among the Chinese populace. Once the Qing government lifted the export ban in 1683, foreign trade rose, but the larger market did not exploit the Asian producers because they fit into an already complex and sophisticated intra-Asian trade.

The Dutch brought less Chinese silk to Europe, using it for trade to Japan. The English East India Company usurped the Dutch position in China, trading through Canton after 1759. Exports increased so much that in the same year exports of raw silk were banned to keep weavers from becoming impoverished. The restrictions were partially lifted after two years but kept China from monopolizing the silk market.

Interest in Asian silk, especially woven silk, actually dropped in the eighteenth century as European production increased. Protective restrictions against imported silk were passed in the early eighteenth century in England and France. Silk became more affordable, and was used not just in clothing but also in bed hangings and covers and even wallpaper.

The Opium War (1839–1842) between China and England led to a colonial presence in China. The Treaty of Nanjing, which ended the war, facilitated silk exports, but they did not increase dramatically until foreign demand did. Rather than mechanization (although the first steam-powered filature, a silk reeling factory, dates from 1785), the spread of pebrine, a silkworm disease that ravaged European sericulture, created the need in Europe for imported raw silk, which was paid for primarily with opium.

The sharp decrease of European supplies, the establishment of industrialized silk weaving in the United States, the opening of the Suez Canal in 1869, and the lower cost to westerners from the decline of the price of silver to gold in China created a huge demand for Chinese silk, overtaking tea in 1887. Production shifted from local producers to factories, and silk became available to the middle classes, usually in smaller pieces like shawls. Chinese sericulture came to comprise 30 to 40 percent of all Chinese exports until the 1911 revolution in China.

When Western imperialism opened East Asian trade, Japan was initially at a disadvantage to China, which supplied France. But Japan supplied the growing U.S. market, and quickly improved quality, mechanized faster, and lowered production costs. In addition, Japan's proximity to the United States offered lower freight and insurance prices. The Japanese silk industry also had government support, which Chinese producers had to do without. By 1912 Japan had overtaken China as the largest exporter of silk in the world.

The commercial manufacture of rayon, originally known as "artificial silk," along with the Great Depression and World War II, caused a sharp decline in silk production. Today China is the leading producer of silk.

How did silk manufacturing become a major industry in medieval Europe? - Historia

The Rustbelt runs right through Pennsylvania, the former heartland of American heavy industry. Throughout most of the nineteenth and twentieth centuries, coal, iron, steel, railroads, and petroleum formed the basis for giant industries that dominated the economic landscape of the state. However, in addition to these industries, Pennsylvania was home to a remarkable diversity of enterprises that served the commonwealth, the nation, and the world.

This unusual feature of Pennsylvania industry was the result of many factors some of which dated back to the founding of the colony by William Penn, who promoted its rapid development by allowing settlers from many regions in Europe, especially Germany. By the mid-18th century Pennsylvania was perhaps the most diverse society in the world. What united most of these colonists was an enterprising spirit, which, when combined with a lot of hard work, made Pennsylvania into a prosperous place containing a large number of businesses that produced a wide variety of goods.

The general pattern of the state's industrial development had been established by the Civil War, characterized by, "a great variety of manufactures well scattered." Since many firms served primarily local markets, Pennsylvania industry consisted of an unusually large number of companies. For example, in 1860, Pennsylvania and Massachusetts had similar industrial employment and output, but Pennsylvania had three times as many establishments. Nearly a century later, two-thirds of all the varied types of industrial commodities manufactured in the United States were produced in some quantity in the Keystone State. It would be this industrial diversity that would sustain the state's economy when the formerly dominant industries declined in the latter part of the twentieth century.

The distinctive industrial economy of Pennsylvania was in part shaped by the state's geography, resources, and early development. As settlers moved inland slow and expensive transportation by horse and wagon forced farmers to depend on locally produced goods. The many Appalachian mountain ridges that traverse the state made overland transport even more difficult, until the Transportation Revolution&ndashbringing steamboats, canals, and railroads&ndashin the first half of the nineteenth century began to connect the numerous regions of the state. Improved transportation made it possible for many Pennsylvania manufactures to grow into industries that served regional if not national markets. To support the economic development of the state, the Pennsylvania government had in the 1820s and 1830s funded an extensive and expensive canal system. The coming of canals and railroads did much to integrate the state economically, but some areas were still by-passed.

In addition to the influence of its mountainous topography, the waterways of Pennsylvania were also responsible for shaping the industrial geography of the state. The two major centers of production&ndashPhiladelphia on the Delaware and Schuylkill Rivers and Pittsburgh at the junction of the Monongahela, Allegheny, and Ohio rivers&ndashhad started as important transportation hubs and centers for trade. (The state's other major river, the Susquehanna, flowed south linking the central part of the state to Baltimore.) As the population of these cities grew, they became home to manufacturers of goods for local, regional, and sometimes national and international markets. Urban skilled craftsmen provided the technical expertise upon which industry would later build. Fortunes made by artisans and merchants would in the nineteenth century provide the capital needed for industrial enterprises.

Most of Pennsylvania's first industries developed from the state's natural resources. Grist and saw mills soon appeared in pioneer communities to grind grain and saw lumber. Pennsylvania was covered by mature forests that had grown on what turned out to be excellent farm land. Both milling and lumber would be significant industries in the state until the twentieth century. The abundance of timber near the ports of Pittsburgh and Philadelphia made both cities into centers of shipbuilding that prospered until the post-World War II era. The mineral resources of the state stimulated the development of other industries, usually located near mines or quarries or along major transportation routes.

During the colonial era, Pennsylvania led the colonies in iron production&ndashutilizing abundant sources of iron ore, limestone, and charcoal derived from wood. In the nineteenth century, the state led the nation in iron and steel production, in part due to Pennsylvania's immense coal resources&ndashfirst anthracite in the northeast and later bituminous in the southwest. Available cheap energy was a valuable resource that allowed the state to be a leader in the glass, brick, and cement industries. For example, the Pennsylvania oil industry created by-product natural gas that fueled the expansion of the glass industry in the Allegheny River valley beginning in the 1880s.

Timing was also an important factor in the development of Pennsylvania's industries. Starting with the aggressive development policies of William Penn and his successors, Pennsylvania got a head start in many fields.

Textiles provided another essential industry in which Pennsylvania established an early position. The mechanization of textile spinning and weaving launched the Industrial Revolution in Great Britain in the 1770s, and Americans followed its lead several decades later. In the United States, the mass production of inexpensive cotton cloth became centered in Lowell, Massachusetts. Philadelphia textiles focused on woolen, silk, and hosiery markets. After 1840, farmers in the western part of the state began to raise sheep, whose wool was spun and woven in local mills. The absence of southern cotton during the Civil War led to a dramatic expansion of the state's woolen industry. By 1880 virtually every county had at least one mill and Pennsylvania surpassed Massachusetts to become the leading producer of woolen goods.

The textile industry in Philadelphia consisted of a large number of mostly small establishments that produced a wide variety of fabrics. Carpet weaving started in Philadelphia in 1791, and by 1810 the city had a virtual monopoly. The introduction of the Markland power loom in 1868 helped Pennsylvania become the leader in carpet manufacture between 1870 and 1900. In cotton goods, Philadelphia concentrated on intricate and fancy fabrics, frequently woven on handlooms. After 1880, silk spinning, weaving, and knitting factories began to appear in eastern Pennsylvania to take advantage of cheap female and child labor provided by immigrants whose adult male breadwinners worked in mines or mills. By 1900, one-third of America's silk textiles were made in Pennsylvania, mostly in Philadelphia, Scranton, and Allentown. In that year, textiles was the number two industry in the state, and Pennsylvania was number two in the United States, not just in textiles but in manufacturing generally.

As the twentieth century began, while most Pennsylvanians benefited from the wide variety of goods that poured out of the state's mines and factories, some citizens, especially those who called themselves Progressives, increasingly worried about the negative aspects of industrialization. In its pursuit of economic growth, state government had tolerated long hours and low wages for workers, permitted unsafe working conditions, and chose to do very little about air and water pollution caused by industry.

In addition, Pennsylvania politicians had been unduly influenced by wealthy businessmen, who had frequently used unscrupulous and illegal tactics to amass their riches and power. Progressives pressured government to regulate industries to ameliorate some of these consequences of Pennsylvania's&ndashand America's&ndashheadlong and often reckless industrialization. Increasingly government responded with laws that restrained business practices, established rights for workers, and protected natural resources and the environment generally.

Although Pennsylvania continued to be an industrial powerhouse in the twentieth century, its national prominence began to decline after 1920. As transportation improved and economic development became more widespread, industrial production tended to move to the west and the south. Between 1900 and 1910, production of cotton cloth in Georgia, South Carolina, and North Carolina grew from ten to one hundred million square yards, while, Pennsylvania's output stayed at thirty million.

Although the Pennsylvania textile industry had peaked, it remained a viable industry throughout most of the twentieth century. One major adjustment was a shift from fabric to apparel manufacture. By 1940, Pennsylvania was the number three state in apparel manufacture, and women's clothing was the state's fastest growing product. Between 1920 and 1940, nearly three-fourths of the state's forty leading manufacturing industries had declining shares in national markets. The most pronounced declines occurred in the most established industries&ndashcoal, iron and steel, railroads, and textiles.

In the twentieth century, Pennsylvania developed some of the newer, consumer-oriented industries. One example was processed food generally and snack foods specifically. Of course, there was Hershey in chocolate bars, but Pennsylvania also excelled in ice cream, pretzels, and potato chips. The Pittsburgh firms Alcoa and Westinghouse gave the state a major stake in the new aluminum and electrical industries, respectively.

Having long been a center for the production of chemicals and pharmaceuticals, Pennsylvania shared in the rapid growth of this industrial sector in the twentieth century. The new textile fiber rayon was first manufactured in the United States in Marcus Hook in 1911. Although Michigan became the center of the automobile industry, Pennsylvania was home to Mack and Autocar truck manufacturers and to Harley Davidson motorcycles.

When radio listening became a favorite American activity in the 1920s, several Pennsylvania firms made the popular electronic device. That state became a center for electronics during World War II when the first computer, ENIAC, was constructed at the University of Pennsylvania in Philadelphia. After the war, its inventors, J. Presper Eckert and John Mauchly, developed the first commercial computer, UNIVAC for their Eckert-Mauchly Computer Corporation. Their small Philadelphia operation soon became part of the Remington Rand and later Sperry Rand companies.

With the rise of IBM in the 1960s, the locus of the computer industry moved north into New York. Even though Pennsylvania did not become Silicon Valley, the state has been able to adapt to the challenges of a global economy because of the long-standing diversity of its industries, both in terms of products and size of firms.

Katso video: Keskaegne Tartu