We are searching data for your request:
Upon completion, a link will appear to access the found materials.
Tomich
(DE-242: dp. 1200; 1. 306'0 ", b. 36'10"; dr. 12'3 "; s. 19,5 k; cpl. 216, a. 3 3", 2 40 mm, 8 20 mm, 2 dct., 8 dcp, 1 dcp (hh.); Cl. Edsall)
Tomich (DE-242) asetettiin 15. syyskuuta 1942 Houstonissa, Texasissa, Brown Shipbuilding Co .; käynnistettiin 28. joulukuuta 1942; sponsoroi rouva O. L. Hammonds; ja otettiin käyttöön 27. heinäkuuta 1943, luutnantti kom. H. A. Hull komennossa.
Käyttöönoton jälkeen Tomich lähti liikkeelle Galvestonista 12. elokuuta ja saavutti New Orleansin seuraavana päivänä. Tuhoajan saattaja lähti Louisiana -vesiltä 19. päivänä, matkalla Bermudalle ja neljän viikon shakedown -koulutukseen. 23. syyskuuta Tomich lähti Farquharin (DE-139) seurassa Bermudalta ja saattoi Merrimackin (AO-37) Norfolkiin ennen purjehtimista Charlestoniin ja saatavuutta.
Tomich purjehti Kuubaan 9. lokakuuta ja jatkoharjoittelua Karibian vesillä saavuttaen Guantanamon lahden 12. päivänä. Viisi päivää myöhemmin saattaja -alus kohtasi armeijan kuljetuksen George Washingtonin ja saattoi hänet Kingstoniin, Jamaikaan. Tomich palasi välittömästi Kuubaan. Palattuaan Guantanamon lahdelle myöhemmin samana päivänä, 17. lokakuuta, hän sai käskyn etsiä Dorado (SS-248), joka oli purjehtinut New Londonista 6. lokakuuta ja jonka odotettiin saapuvan Canal Zoneen 14. päivänä. Tomich metsästää kadonnutta sukellusvenettä 22. päivään asti, mutta ei löytänyt jälkiä siitä.
Kuusi päivää myöhemmin tuhoajan saattaja asetti kurssin Hampton Roadsille näyttämään Pike (SS-173) Norfolkiin. Vapautettu tästä tehtävästä 30. päivänä, hän palasi Guantanamon lahdelle ennen kuin lähti uudelleen pohjoiseen ja teki sataman Norfolkissa 5. marraskuuta.
Yhdeksän päivää myöhemmin Tomich liittyi Ranskan Marokkoon suuntautuvan Convoy UGS-24: n näytölle. 2. joulukuuta sen jälkeen, kun hänen syytöksensä olivat saaneet portin, hän pudotti ankkurinsa Casablancan luota. Saapuessaan New Yorkiin jouluaamuna 1943. saattueen saattueen GUS-24 jälkeen Tomich varmisti New Yorkin laivaston Yardin laiturin "K" vieressä saatavuuden, joka kesti vuoteen 1944.
Tammikuun 5. päivänä 1944 Tomich lähti pihalta ja jatkoi Block Island Soundille tykistö- ja sukellusvenesodanharjoituksiin Montauk Pointissa, Long Islandilla. Viisi päivää myöhemmin alus höyrystyi Norfolk Va: lle yhdessä muiden Escort-divisioonan (CortDiv) 7 yksiköiden kanssa liittyäkseen muihin Task Force 63: n aluksiin saattueen saattueen UGS-30 Casablancaan. Lyhyen itsenäisen juoksun jälkeen Gibraltarille, jossa hän kiinnittyi kuuluisan brittiläisen taistelulaivan HMS Warspite Tomichin rinnalla lähti brittiläisestä tukikohdasta 4. helmikuuta ja tapasi seuraavana päivänä saattueen GUS-29.
Irrotettuna saattueen näytöstä 8. päivänä hän jatkoi Azoreille, missä tapasi SS Phoenis Banningin ja SS Abraham Baldwinin. Liittymällä GUS-29: een kahden maksunsa kanssa Tomich jatkoi valtameren saattajan tehtäviä 17. päivään asti. Seuraavana päivänä tuhoajan saattajat saivat jälleen määräyksiä itsenäisistä tehtävistä ja saattoivat Mattaponin (AO-41) ja SS Sangaran Bermudalle ennen kuin palasivat pohjoiseen New Yorkin laivastopihalle saatavuuden vuoksi 22. helmikuuta.
Tomich aloitti 5. maaliskuuta 1944 Bayonnessa, New Yorkissa, missä hän joutui kurkkuun ennen kuin hän jatkoi Montauk Pointissa kertauskoulutusta varten. The
tuhoajan saattaja purjehti Hampton Roadsille ja saapui Norfolkiin 11. Kaksi päivää myöhemmin hän purjehti Tunisiaan saattueena Convoy UGS-36: lle.
30. maaliskuuta saattue kulki Gibraltarin salmen läpi Bizerteen. Iltakellon aikana 31. päivä Tomich saapui luotainkosketukseen ja meni yleisiin tiloihin jäljittämään kaiun. Pudottamalla kaksi 13-latausmallia Tomich pysyi yleisellä paikalla koko yön ja asetti sukellusveneiden partion HMS Black Swanin kanssa. Noin 0401, kun Tomich liittyi uudelleen ruudulle, hänen näköalapaikkansa havaitsivat vihollisen lentokoneen satamajousestaan. Sik-zaging itsenäisesti saattueen satamajousessa, tuhoajan saattaja avasi tulen koko ilma-aluksen akullaan kello 0410. 20 minuutin hyökkäyksen aikana vihollisen lentokone, kaksimoottorinen Ju. 88 -luvulla, tuli matala ja nopea; mutta saattajien raskas ilma -aluksen tulipalo ajoi hyökkääjänsä pois menettämättä itseään.
Kun kaikki hänen syytteensä olivat saapuneet turvallisesti satamaan, Tomich määrättiin kotiinsa suuntautuvaan saattueeseen GUS36, mutta hänet erotettiin 13. huhtikuuta ja jatkettiin Oraniin, Algeriaan tarkastamaan hänen oikea akselinsa. Kun tutkimus paljasti, että kaikki oli kunnossa, alus liittyi saattueeseensa 14. päivänä. Myöhemmin hän saapui New Yorkiin 2. toukokuuta ja kävi laivaston pihalla ennen kuin hän jatkoi Casco Baylle kertauskoulutusta varten.
Palattuaan Norfolkiin 20. päivänä Tomich purjehti osana TF 64: ää saattajansa saattuetta UGS-43 Bizerteen. Saavuttuaan Pohjois-Afrikkaan Tomich irrotettiin saattuesta tarpeeksi kauan saattaakseen Caribin (AT-82), joka hinaa Mengesiä (DE-320) Azoreille. Kun hän saapui Hortaan, Tomich liittyi takaisin kotiin suuntautuvaan saattueeseen GUS-43.
Saatavuus New Yorkin laivaston telakalla heinäkuun alussa edelsi jatkokoulutusharjoituksia Casco Bay Mainen osavaltiossa, ennen kuin alus palasi Norfolkiin 1. elokuuta aloittaakseen uuden edestakaisen saattajatehtävän UGS50 ja GUS-50. Toisen pihan saatavuuden jälkeen hän ajoi rannikkosaatikon New Yorkista Bostoniin. Sitten koulutus Casco Bayssa valloitti aluksen lokakuuhun. 10. päivänä Tomich saapui Quonset Pointiin, R.I., suorittamaan erityisiä tutka- ja sukellusveneiden vastaisia sodankäyntitestejä ja harjoituksia Barracudan (SS-163) ja Quonset Point Naval Air Stationin maastokoneiden kanssa. 13. päivänä Tomich lähti alueelta ja palasi Casco Baylle 14. päivänä jatkokoulutusharjoituksiin ennen saapumistaan Norfolkiin 4. marraskuuta.
Tomich aloitti 7. marraskuuta muun CortDiv 7: n ja Core: n (CVE-13) kanssa yhdessä laivaston operatiivisen tukikohdan Hampton Roadsilta Bermudalle ja sukellusveneiden "metsästäjä-tappaja" -ryhmäkoulutuksen. Saapuessaan 10. marraskuuta ryhmä ryhtyi intensiivisiin harjoituksiin kuukauden loppuun ennen paluuta New Yorkiin 6. joulukuuta. Tomich toimi Yhdysvaltojen itärannikkoa pitkin sukellusveneiden vastaisissa operaatioissa Länsi -Atlantilla loppuvuoden 1944 ja kevään 1945 välisenä aikana.
Boston Navy Yardin touko- ja kesäkuussa tehdyn kunnostuksen jälkeen alus höyrystyi Karibialle. Lähtiessään Guantanamon lahdelta 16. heinäkuuta 1945 hän kulki Panaman kanavan kautta 18. päivänä ja saapui San Diegoon 26. päivänä. Hän seisoi ulos satamasta 31. päivänä ja suoritti harjoituksia matkalla Havaijille ja saavutti Pearl Harborin 7. elokuuta Tyynenmeren sodan huipentuessa. Amerikan ilma- ja merivoimien väistämätön eteneminen, jota täydensivät atomipommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin pakotti Japanin antautumaan ehdoitta. Tomich jatkoi harjoituksia Havaijin vesillä ennen lähtöä Pearl Harborista 20. elokuuta Länsi -Tyynenmeren suuntaan.
Tomich teki sataman Saipanissa 29. elokuuta, ennen kuin jatkoi itsenäisesti Boninsiin 1. syyskuuta. Tuhoajan saattajat vapauttivat Helmin (DD388) ilma-meri-pelastusasemalta 5. syyskuuta viiden päivän ajan ennen kuin lähdettiin Iwo Jimaan ja täydennettiin. Hän toimi Iwo Jiman, Okinawan ja Saipanin välisillä vesillä loppuvuodesta 1945 ja vuoteen 1946 ennen kuin lähti Kiinaan. Hän teki sataman Tsingtaossa 13. tammikuuta 1946. Hän pysyi päivystyksessä Kiinan vesillä 10. huhtikuuta asti, kun lähti Shanghaista Havaijille. Saapuessaan Pearl Harboriin 21. huhtikuuta hän jatkoi länsirannikon kautta Panaman kanavalle.
Saapuessaan itärannikolle alus suoritti inaktivointivalmistelut Charlestonissa, toukokuusta elokuun loppuun. Tomich jatkoi sitten Mayportiin, Fla, ja saapui 4. syyskuuta. Seuraavien inaktivointimenettelyjen jälkeen Tomich asetettiin 20. syyskuuta 1946. Green Cove Springs, Fla., Pois käytöstä, varaukseen. Hän pysyi siellä, kunnes hänen nimensä poistettiin laivaston luettelosta 1. marraskuuta 1972, ja hänet romutettiin. .
Tomich sai yhden taistelutähden toisen maailmansodan palveluksesta.
Tomich DE -242 - Historia
Peter Tomich syntyi 3. kesäkuuta 1893. Tietojemme mukaan Kalifornia oli hänen kotinsa tai värväysvaltionsa ja Los Angelesin piirikunta sisällytettiin arkistotietueeseen. Meillä on Los Angeles listattu kaupungiksi. 
Hän oli värvätty Yhdysvaltain laivastolle. Tuli palveluun tavallisen armeijan kautta. Palveli toisen maailmansodan aikana. Tomichilla oli ylijohtaja. Hänen armeijan ammatinsa tai erikoisalansa oli päävesimies. Palvelunumeromääräys oli 2276370. Liitetty USS Utahiin. 
Palveluksessaan toisen maailmansodan aikana laivaston päällikkö Tomich koki traumaattisen tapahtuman, joka johti lopulta ihmishenkien menetykseen 7. joulukuuta 1941. Tallennetut olosuhteet johtuvat: Tapettu toiminnassa. Tapahtumapaikka: Pearl Harbor, Havaiji. Peter Tomich (Tonic), joskus tallennettu "Gerald Victoriksi", syntyi vuonna 1893 Prologissa nykyisen Bosnia-Hertsegovinan alueella, lähellä Kroatian rajaa. Hän muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1913 ja liittyi Yhdysvaltain armeijaan vuonna 1917. Hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen ja hän siirtyi Yhdysvaltain laivastolle 10 päivää armeijan palvelukseen ottamisen päättymisen jälkeen.
Hän vastasi kattilahuoneesta USS Utahissa Pearl Harborissa japanilaisen hyökkäyksen aikana. Aluksen torpedoinnin jälkeen Peter meni luukusta alas, otti miehensä ulos uppoavasta aluksesta, kiinnitti kattilat ja kieltäytyi lähtemästä paikaltaan, kun Utah kaatui veteen.
4. maaliskuuta 1942 herra Tomich sai postuumisti kongressin kunniamitalin. Kukaan ei koskaan väittänyt mitalia, koska sukulaisia ei löytynyt. Mitali, joka on ollut esillä laivoilla sekä hallituksen rakennuksissa ja museoissa, on nyt esillä Washington Navy Yard Museumissa.
Hävittäjä saattaja USS Tomich (DE-242), 1943–1974, nimettiin hänen kunniakseen. Hänellä on muistomerkki alueella, jolla hän oli asunut, Chardon, Geauga County, Ohio. Hänellä oli serkku, joka nimettiin hänen sukulaisikseen ja joka asui Los Angelesissa, Los Angelesin piirikunnassa Kaliforniassa.
Peter Tomich on haudattu tai muistoksi kadonneiden, Tyynenmeren kansallisen muistomerkin hautausmaalle ja USS Utah Memorialille, Honolulu, Havaiji. Tämä on American Battle Monuments Commissionin paikka.TOMICHIN TARINA
Matthew ja Garnella Tomich tulivat Berkshiresiin nuorina 1950-luvun puolivälissä. Siellä he ostivat yhdessä hyvän ystävänsä yliopistosta Donald Wardin kanssa entisen Dolby's -lastentarhan Great Barringtonin sydämessä, Massachusettsissa. Kun nimi oli muutettu Wardin lastentarhaksi, puutarhuri Donald hoiti lastentarhaa, kun taas maisema -arkkitehti Matt hoiti maiseman rakentamista.
Monien menestyksellisten vuosien jälkeen yhteistyössä Donin kanssa Matt päätti jatkaa unelmaansa perheyrityksen perustamisesta, jossa hänen pojillaan olisi mahdollisuus osallistua monimutkaisesti, ja perusti Matthew Tomich Landscapingin vuonna 1975. Heidän toiminta kukoisti Berkshiresissä kunnes Vuonna 1981 Matt ja Garnella tekivät vaikean päätöksen siirtää yritys ja heidän perheensä Venetsiaan Floridaan jatkaakseen ympärivuotista työtä kukoistavassa eteläisessä taloudessa.
Floridassa hänen kolme poikaansa Christopher, Mark ja Peter vakiinnuttivat asemansa yrityksessä sekä maisemasuunnittelu- ja rakennusteollisuudessa. Vuonna 1982 Mattin toinen poika Mark muutti takaisin pohjoiseen Berkshiresiin, missä hän liittyi Wardin lastentarhaan hoitamaan maisemanrakennusosastoaan aivan kuten hänen isänsä oli tehnyt aiemmin.
Berkshiirit soittivat uudelleen vuonna 1988, kun Matthew ja Garnella palasivat pohjoiseen ja liittyivät Markin ja hänen vaimonsa Susien luo. Yhdessä he perustivat Tomichin maisemasuunnittelun ja rakentamisen. Samaan aikaan Christopher ja Peter johtivat omaa osastoaan Venetsiassa vuoteen 1994 asti, jolloin Christopher ja hänen perheensä palasivat myös pohjoiseen. Mark ja Christopher ovat siitä lähtien luoneet mielikuvituksellisia ja upeita maisemia Berkshiresissä yhdessä Tomich Landscape Design & amp Constructionin kanssa Sheffieldistä, kun taas Peter jatkaa erittäin menestyksekästä divisioonaa Floridassa.
Viime aikoina Christopherin poika Adam ja hänen perheensä ovat löytäneet tiensä takaisin Berkshiresiin ja liittyneet yritykseen jatkaakseen Tomich Landscape Design & amp Constructionin perintöä, palveluita ja inspiroivia luomuksia monien vuosien ajan.
Nyt onnellisesti eläkkeellä olevat Matthew ja Garnella katsovat mielellään poikiensa ja perheensä kukoistavan. Jokainen meistä odottaa innolla yhteistyötä kanssanne ja lujittaa teitä osana historiamme!
Tomich DE -242 - Historia
Kirjailija SANDRA JONTZ | STARS AND STRIPES Julkaistu: 20. toukokuuta 2006
USS ENTERPRISE — Päävesimies Peter Tomich muuttui 12 minuutissa tavallisesta poikkeukselliseksi, yksinkertaisesta merimiehestä sankariksi.
Tavallisesti selviytymisen tavoite voittaa pelon otteen, ” Adm. Harry Ulrich sanoi surullisesti torstaina, kun merivoimat esittivät merimiehelle ja sukulaisilleen sukulaisille tunnustuksen, jonka Tomich sai postuumisti 64 vuotta sitten.
“Mutta poikkeuksellisista tavallisista miehistä tulee harvinaisia. He heittävät pelon sivuun. He hyväksyivät velvollisuutensa, eikä aika sallinut selviytymistä, ” Ulrich sanoi seremonian aikana lentotukialuksen USS Enterprise ohjaamossa, joka oli ankkuroitu muutaman mailin päässä Splitin rannikolta, Kroatiassa.
Kun hänen torpedoitu alus, USS Utah, upposi Pearl Harborin läheltä, Tomich, kroatialainen perintö, juoksi pakenevan miehistön vastakkaiseen suuntaan aluksen ja#8217: n kattilahuoneeseen, jotta kattilat eivät räjähtäisi, jotta muut voivat paeta.
Hänen toimintansa 7. joulukuuta 1941 ansaitsi hänelle kansakunnan korkean sotilaskoristelun ja#8212 kunniamitalin.
Olisi epäoikeudenmukaista pyytää teitä tekemään mitä Peter Tomich teki, ” Ulrich, Yhdysvaltain merivoimien Euroopan komentaja, kertoi yli 60: lle pikkuvirkailijalle. Olisi oikeudenmukaista pyytää sinua olemaan valmis tekemään mitä Peter Tomich teki. ”
Tomich teki sen, mitä päälliköiden on määrä tehdä: ottaa vastuun, näyttää esimerkkiä ja suojella merimiehiään, sanoi ylipäällikkö Ellis King, joka lensi Napolista Italiasta Splitiin torstai- ja#8217seremoniaan.
“Kukaan meistä ei halua koskaan olla sellaisessa tilanteessa, ” King sanoi. “Mutta nämä kauluksissamme olevat ankkurit osoittavat, että olemme valmiita, että olemme johtajia. ”
Tomichin sukulaiset, eläkkeellä oleva Kroatian armeija Everstiluutnantti Srecko Herceg Tonic, otti kopion mitalista sanoen, että hänellä oli kunnia olla sukulainen miehen kanssa, joka antoi henkensä muiden puolesta ja jonka teot heijastavat Kroatian kansa.
Herra Tonic sanoi, että Pietarin kaltaisten suurten ihmisten rohkeus määrittelee … tämän maan hengen.
Yhdysvaltain laivasto on kunnioittanut Tomichia muilla tavoin. Hävittäjä-saattaja-alus, joka on nyt poistettu käytöstä ja myyty romuksi, oli kerran nimellä USS Tomich, DE-242.
Elokuussa 1989 Yhdysvaltain laivasto ’s Senior Enlisted Academy Newportissa, R.I., nimettiin Tomichin mukaan.
Torstai ’s -seremonia koski yhtä paljon Tomichin jälkeläisten kunnioittamista mitalin esittämisellä kuin merivoimien päälliköt, jotka kunnioittivat omiaan, vanhempi päällikkö Charles Britt sanoi noin tunnin mittaisen seremonian jälkeen.
Reaktion korosti myös Ulrich.
“Tänään ’s päälliköt ja#8212 sinulle annettiin sankari. Teit hänet suojelijaksesi, ” Ulrich sanoi. “Valitsit hyvin. ”
Tomich DE -242 - Historia
Kunniamitalin saajat
joukkueelle Pearl Harbor
THOMAS JAMES REEVES
9. joulukuuta 1895 - 7. joulukuuta 1941
Sijoitus ja organisaatio: Radio -sähköasentaja (Warrant Officer), Chief Petty Officer (Chief Radioman) Yhdysvaltain laivasto
Palveluvuodet: 1917-1919 (laivaston varaus),
1920-1941 (laivasto)
Akkreditoitu: Connecticut
Palkinnot: Kunniamitali, myönnetty postuumisti
Hän värväytyi Yhdysvaltain merivoimien reserviin sähköasentajaksi kolmannella luokalla 20. heinäkuuta 1917. Vapautettuna tehtävistä 21. heinäkuuta 1919 hänet kutsuttiin takaisin aktiiviseen tehtävään ja hänet siirrettiin säännölliseen laivastoon 16. huhtikuuta 1920 ja palvelettiin 21. elokuuta 1921 saakka. Lokakuussa 1921 hän värväytyi uudelleen laivastoon tehden siitä uransa.
Edistyneiden hintojen kautta pääradiomieheksi Reeves palveli taistelulaivassa Kalifornia (BB-44), kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941. Tämän hyökkäyksen aikana taistelulaivan koneistetut ammukset nostettiin käytöstä. Reeves & quot. omasta aloitteestaan palavassa käytävässä auttoi ylläpitämään ampumatarvikkeita käsin ilma -aseille, kunnes savu ja tuli voittivat hänet, mikä johti hänen kuolemaansa. & quot; Kunniamitali.
Medal of Honor Citation: & quot; Erinomaisesta käyttäytymisestä ammattinsa mukaisesti, poikkeuksellisesta rohkeudesta ja oman turvallisuutensa huomiotta jättämisestä Japanin joukkojen Pearl Harborin laivaston hyökkäyksen aikana 7. joulukuuta 1941. Koneistettujen ammusten nostimien poistamisen jälkeen toimintaa USS: ssä Kalifornia, Reeves omasta aloitteestaan palavassa käytävässä auttoi ylläpitämään ampumatarvikkeita käsin ilma -aseisiin, kunnes savu ja tuli voittivat hänet, mikä johti hänen kuolemaansa. "
Vuonna 1943 tuhoajan saattaja USS Reeves (DE-156) nimettiin hänen kunniakseen.
Luutnantti Donald K.Ross, noin 1944
8. joulukuuta 1910 - 27. toukokuuta 1992
Sijoitus ja organisaatio: konemies, Yhdysvaltain laivasto
Palveluun tuli: Denver, Colorado
Palveluvuodet: 1929-1956
Loppuarvo: Kapteeni
Taistelut: Hyökkäys Pearl Harboriin, Normandian taistelu, operaatio Dragoon
Palkinnot: Kunniamerkki
Kuolopaikka: Bremerton, Washington
Ross värväytyi Yhdysvaltain laivastoon Denverissä, Coloradossa, 3. kesäkuuta 1929 ja valmistui yrityksen kunnanjohtajaksi peruskoulutuksesta San Diegossa, Kaliforniassa. Hän suoritti Machinist Mate Schoolin Norfolkissa, Va. AP-1) Kiinan palveluajon aikana.
Palvellessaan sairaala-aluksessa Relief (AH-1) Ross näki ensimmäisen toimintansa (merijalkaväen kanssa) Nicaraguassa vuonna 1931. Kaivoslaivan Brantin (AM-24), hävittäjä Simpsonin (DD-221) ja risteilijän hintojen kautta Minneapolis (CA-36), hän saavutti taistelulaitoksen konemestarin arvon lokakuussa 1940, ja hänet määrättiin taistelulaivaan Nevada (BB-36).
Japanin ilmahyökkäyksen aikana Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941 Nevadan pommit ja torpedot vaurioittivat pahasti. Ross erottui siitä, että hän otti vastuun aluksen käynnistämisestä - ainoa taistelulaiva, joka teki niin Japanin hyökkäyksen aikana.
Medal of Honor Citation: & quot; Erinomaisesta käyttäytymisestä ammattinsa mukaisesti, poikkeuksellisesta rohkeudesta ja oman elämänsä huomiotta jättämisestä Japanin joukkojen 7.12.1941 Pearl Harborissa, Havaijin alueella tapahtuneen hyökkäyksen aikana. USS: n etu dynamohuone Nevadasta tuli melkein kestämätön savun, höyryn ja kuumuuden vuoksi, koneistaja Ross pakotti miehensä poistumaan asemalta ja suoritti kaikki tehtävänsä itse sokeutumiseen asti. Kun hänet pelastettiin ja elvytettiin, hän palasi ja varmisti etuosan dynamohuoneen ja jatkoi dynamohuoneeseen, jossa hänet myöhemmin tajuttomana väsytti. Kun hän oli toipunut tajunnasta, hän palasi asemalle, jossa hän pysyi, kunnes häntä kehotettiin luopumaan siitä. "
Ross ylennettiin pääkonemieheksi maaliskuussa 1942. Amiraali Chester Nimitz luovutti hänelle kunniamitalin 18. huhtikuuta 1942, ja hänet nimitettiin kesäkuun 1942. Liahonaksi. Myöhemmin sodassa hän osallistui myös purkamiseen Normandiassa ja Etelä -Afrikassa. Ranska.
Hän nousi tasaisesti tilapäisesti komentajaluutnantiksi sodan loppuun mennessä ja palasi luutnantiksi sen päätyttyä. Hänet ylennettiin jälleen komentajaluutnantiksi vuonna 1949 ja komentajaksi marraskuussa 1954. Kun hän erosi tehtävistään heinäkuussa 1956, 27 vuoden palveluksen jälkeen kaikentyyppisillä pinta-aluksilla ja sitten pinnalla, hänet ylennettiin kapteeniksi taistelupalkintojensa perusteella.
Asettaessaan kotinsa Washingtonin osavaltioon laivaston lähdön jälkeen, kapteeni Ross osallistui aktiivisesti maatilaelämään ja yhteisöasioihin sekä jatkoi Pearl Harborin hyökkäyksen muistoksi, jonka hän kuvaili "tarinaksi tappiosta". Se on tarina hyvin tehdystä työstä & quot. Hän osallistui 50 -vuotisjuhlallisuuksiin Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1991, jolloin muistomerkki omistettiin hänen vanhalle alukselleen USS Nevada. Kapteeni Donald K.Ross kuoli Bremertonissa Washingtonissa 27. toukokuuta 1992.
Vuonna 1997 ohjattu ohjustuhooja USS Ross (DDG-71) nimettiin kapteeni Rossin kunniaksi.
13. heinäkuuta 1915 - 7. joulukuuta 1941
Sijoitus ja organisaatio: Machinist's Mate First Class (Petty Officer First Class), Yhdysvaltain laivasto
Palveluvuodet: 1938-1941
Akkreditoitu Ohioon
Palkinnot: Kunniamitali, myönnetty postuumisti
Kuva: Bill Gonyo
Arlingtonin kansallinen hautausmaa, #34-3939
Tuli Yhdysvaltain laivastolle Ohiosta
Ansaitsi Honal -mitalin sankarillisuudesta Pearl Harborissa Havaijilla
Kuollut: 07.12.1941, ikä: 26
Medal of Honor Citation: Näkyvästä omistautumisesta velvollisuuksiin, poikkeuksellisesta rohkeudesta ja oman elämänsä täydellisestä huomiotta jättämisestä velvollisuuksien lisäksi ja sen jälkeen, japanilaisten joukkojen hyökkäyksen aikana laivastolle Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941. Osasto, USS Kalifornia, jossa ilmakompressori, jolle Scott määrättiin taistelupisteeksi, tulvii torpedo -osuman seurauksena. Loput henkilöstöstä evakuoitiin tuosta osastosta, mutta Scott kieltäytyi lähtemästä ja sanoi sanoja: '' Tämä on minun asemani, ja minä jään ja annan heille ilmaa niin kauan kuin aseet käyvät. ''
Vuonna 1943 tuhoajan saattaja USS Scott (DE-214) nimettiin hänen kunniakseen. Scott oli myös entinen opiskelija Ohion osavaltion yliopistossa, jossa Scott Housen asuntola on nimetty hänen mukaansa.
3. kesäkuuta 1893 - 7. joulukuuta 1941
Sijoitus ja organisaatio: Chief Watertender, Yhdysvaltain laivasto
Akkreditoitu: New Jersey
Palvelusvuotta: Ensimmäinen maailmansota (armeija), 1919-1941 (laivasto)
Palvelussa: USS Litchfield (DD-336), USS Utah (AG-16)
Palkinnot: Kunniamitali, myönnetty postuumisti
Kuva on Merivoimien historiallisesta keskuksesta.
Vuoteen 1941 mennessä hänestä tuli päävesivaraaja koulutus- ja kohdelaivalla Utah (AG-16). Joulukuun 7. päivänä 1941, kun alus makasi Pearl Harborissa, ankkuroituna Fordin saarelta, hänet torpedoitiin Japanin hyökkäyksen aikana Pearl Harboriin. Tomich oli päivystyksessä kattilahuoneessa. Kun Utah alkoi kaatua, hän pysyi alhaalla, varmisti kattilat ja varmisti, että muut miehet pakenivat ja menettivät henkensä. Hänen tuolloin tuottamastaan "erottuvasta käytöksestä ja poikkeuksellisesta rohkeudesta" hänelle myönnettiin postuumisti kunniamitali. Hänen kunniamitalinsa oli esillä laivaston Senior Enlisted Academyssa (Tomich Hall), kunnes se myönnettiin postuumisti hänen perheenjäsenilleen 18. toukokuuta 2006, USS Enterprise -laivalla Adrianmerellä Kroatian rannikolla.
Medal of Honor Citation: Erinomaisesta käyttäytymisestä ammattinsa mukaisesti ja poikkeuksellisesta rohkeudesta ja oman turvallisuutensa huomiotta jättämisestä Japanin joukkojen Pearl Harbor -laivaston hyökkäyksen aikana 7. joulukuuta 1941. Vaikka ymmärsi, että alus kaatui vihollisen pommitusten ja torpedoinnin seurauksena Tomich pysyi tehtävässään USS: n konepajalla Utahissa, kunnes hän näki, että kaikki kattilat oli turvattu ja kaikki palomiesten henkilökunta oli poistunut asemaltaan ja menettänyt näin henkensä.
Hävittäjä saattaja USS Tomich (DE-242), 1943-1974, nimettiin ylimmän vesimiehen Tomichin kunniaksi.
5. huhtikuuta 1888 - 7. joulukuuta 1941
Sijoitus ja organisaatio: Kapteeni, Yhdysvaltain laivasto
Palvelusvuosia 1905-1941
Nimitetty: Wisconsin
Komennot: USS Talbot (DD-114), Destroyer Squadron Five, USS Melville (AD-2), USS Arizona (BB-39)
Palkinnot: Kunniamitali, myönnetty postuumisti
Kuva laivaston historiallisesta keskuksesta lähetti Bill Gonyo
Franklin Van Valkenburgh nimitettiin puolivälimieheksi Yhdysvaltain merivoimien akatemiassa 15. syyskuuta 1905 ja valmistui 4. kesäkuuta 1909. Palvelun jälkeen taistelulaivalla Vermont (BB-20) ja Etelä-Carolinassa (BB-26) Van Valkenburgh sai tehtäväkseen lipun. 5. kesäkuuta 1911. Matkalla Aasian asemalle pian sen jälkeen hän liittyi sukellusveneiden tarjoukseen Rainbow (AS-7) Olongapossa Filippiinien saarilla 11. syyskuuta. Hän ilmoitti tykkiveneelle Pampangalle (PG-39) johtajaksi 23. kesäkuuta 1914 lyhyelle kiertueelle Etelä-Filippiineillä ennen osallisuuttaan 4. elokuuta.
Palattuaan Yhdysvaltoihin luutnantti (jg.) Van Valkenburgh liittyi Connecticutiin (BB-18) 11. marraskuuta. Valmistuttuaan höyrytekniikan jatko-opinnoista Naval Academyssa syyskuussa 1915, hän opiskeli tätä alaa edelleen Columbian yliopistossa ennen kuin ilmoitti Rhode Islandille (BB-17) 2. maaliskuuta 1917. Yhdysvaltojen liittyminen ensimmäiseen maailmansotaan Van Valkenburgh palvelee taistelulaivan insinöörinä. Myöhemmin väliaikainen tehtävä New Yorkin vastaanottavassa aluksessa edelsi hänen ensimmäistä kierrosta opettajana Naval Academyssa. 1. kesäkuuta 1920 Van Valkenburgh ilmoitti Minnesotan (BB-22) koneinsinöörin tehtävistä, ja hän toimi tässä tehtävässä, kunnes taistelulaiva poistettiin käytöstä marraskuussa 1921.
Hän toimi jälleen opettajana merivoimien akatemiassa - 15. toukokuuta 1925 saakka - ennen kuin hän liittyi Marylandiin (BB -46) 26. kesäkuuta. Komissaarina komentajana 2. kesäkuuta 1927 Marylandissa ollessaan hän ilmoitti pian tehtävistään laivastooperaatioiden päällikön toimistossa 21. toukokuuta 1928 ja palveli siellä amiraali Charles F. Hughesin ja William V. Prattin hallinnon aikana. Irrotettuna 28. kesäkuuta 1931 Van Valkenburgh sai 10. heinäkuuta komentajan Talbot (DD-114) ja komensi Destroyer Squadron 5: tä 31. maaliskuuta 1932.
Osallistuessaan Naval War College, Newport, R.I., ja suorittanut vanhemman kurssin toukokuussa 1934, kom. Van Valkenburgh toimi seuraavaksi merivoimien tarkastajana New Yorkin laivaston telakalla ennen kuin lähti jälleen merelle Melvillen (AD -2) komentajana 8. kesäkuuta 1936 - 11. kesäkuuta 1938. Ylennettiin kapteeniksi Melvillen komentajana - 23. joulukuuta 1937 - hän toimi materiaalitarkastajana 3D -laivastoalueella 6. elokuuta 1938 - 22. tammikuuta 1941.
5. helmikuuta 1941 Van Valkenburgh vapautti kapteeni Harold C.Junan Arizonan komentajana (BB-39). Äskettäin uusittu Puget Soundin laivaston telakalla Arizona toimi taistelulaiva Division 1: n lippulaivana loppuvuoden ajan, pääasiassa Pearl Harborissa kahdella matkalla länsirannikolle. 4. joulukuuta taistelulaiva meni merelle Nevadan (BB-36) ja Oklahoman (BB-37) seurassa yöpintatreeneihin ja palasi näiden tykkiharjoitusten jälkeen takaisin Pearl Harboriin itsenäisesti 6. päivänä kiinnittymään laituripaikkaan F -7 Ford Islandin vieressä.
Sekä kapteeni Van Valkenburgh että divisioonan komentaja, amiraali Isaac C. Kidd, viettivät seuraavan lauantai -illan 6. joulukuuta aluksella. Yhtäkkiä, hieman ennen 7. joulukuuta kello 8.00, japanilaiset koneet mölyttivät yläpuolella, rikkoen sunnuntain rauhan ja pistämällä sen pommien räjähdykseen ja konekivääreiden iskemiseen. Kapteeni Van Valkenburgh hyppäsi hytistään eteenpäin ja saapui komentosillalle, jossa hän alkoi välittömästi ohjata aluksensa puolustusta. Luotsitalon mestari kysyi, haluaako kapteeni mennä konttoriin -vähemmän alttiina olevaan asemaan japanilaisen aallokon vuoksi -mutta Van Valkenburgh kieltäytyi siitä ja jatkoi puhelimen käyttöä taistellen aluksensa hengen puolesta.
Väkivaltainen räjähdys järkytti yhtäkkiä alusta, heittäen sillan kolme matkustajaa - Van Valkenburghin, lippukunnan ja mestarin, kannelle ja rikkoen sillan ikkunat. Hämmentyneenä ja ravistettuna lippu kompastui liekkien ja savun läpi ja pakeni, mutta muita ei enää nähty. Jatkuva tulipalo, jota ruokittiin ampumatarvikkeilla ja öljyllä, loihti kaksi päivää, kunnes se lopulta sammutettiin 9. joulukuuta. Myöhempi haku löysi vain kapteeni Van Valkenburghin luokan renkaan.
Kapteeni sai postuumisti kunniamitalin taistellessaan aluksellaan, hän ohjasi sen puolustusta hänelle annetun traagisen lyhyen ajan kuluessa.
Medal of Honor Citation: & quot; Näkyvästä omistautumisesta velvollisuuksiin, poikkeuksellisesta rohkeudesta ja oman elämänsä täydellisestä huomiotta jättämisestä Japanin joukkojen 7. joulukuuta 1941. Pearl Harbor T.H. -laivaston hyökkäyksen aikana. Arizona, kapteeni Van Valkenburgh taisteli loistavasti alustaan asti Yhdysvaltoihin asti. Arizona räjähti lehden räjähdyksistä ja suorasta pommi -iskusta siltaan, mikä johti hänen henkensä menetykseen.
Vuonna 1943 hävittäjä USS Van Valkenburgh (DD-656) nimettiin hänen kunniakseen.
10. syyskuuta 1921 - 7. joulukuuta 1941
Sijoitus ja organisaatio: Merimies ensimmäinen luokka, Yhdysvaltain laivasto
Palveluvuodet: 1940-1941
Palveluun tuli: Springfield, Ohio
Palkinnot: Kunniamitali, myönnetty postuumisti
Kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941, Oklahoma otti kolme torpedoa pian hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Hän listasi vaarallisesti, ja pian oli ilmeistä, että hän kaatuu. The order was given to abandon ship, but Seaman First Class Ward remained in a turret holding a flashlight, thus sacrificing his own life to permit other members of the crew to escape. For his heroism at that time, he was posthumously awarded the Medal of Honor.
Medal of Honor Citation: "For conspicuous devotion to duty, extraordinary courage and complete disregard of his life, above and beyond the call of duty, during the attack on the Fleet in Pearl Harbor by Japanese forces on 7 December 1941. When it was seen that the U.S.S. Oklahoma was going to capsize and the order was given to abandon ship, Ward remained in a turret holding a flashlight so the remainder of the turret crew could see to escape, thereby sacrificing his own life."
In 1943, the destroyer escort USS J. Richard Ward (DE-243), was named in honor of Seaman First Class Ward.
March 6, 1894 - November 13, 1942
Rank and organization: Commander, U.S. Navy
Appointed from: Wisconsin
Place of death: killed in action in Guadalcanal
Awards: Medal of Honor, Navy Cross, Awarded Posthumously
Young was born in Washington, D.C., on March 6, 1894. After graduation from the U.S. Naval Academy on June 3, 1916, he served on the battleship Connecticut (BB-18) into 1919, then spent several years in submarines. During that period, he commanded the Submarines R-23 and R-2. During the mid and late 1920s, he served in Naval Communications on the staff of Commander Submarine Divisions, Battle Fleet, and at the Naval Academy.
During 1931 33, Lieutenant Commander Young served on the battleship New York (BB-34). He was subsequently awarded command of the destroyer Evans (DD-78) and was assigned to the Eleventh Naval District in 1935 37. After promotion to the rank of Commander, he commanded Submarine Division Seven and was stationed at Naval Submarine Base New London, in Groton, Connecticut.
When the Japanese attacked Pearl Harbor on December 7, 1941, he was Commanding Officer of the repair ship Vestal (AR-4), which was badly damaged by enemy bombs and the explosion of the battleship Arizona (BB-39). Commander Young rapidly organized offensive action, personally taking charge of one of Vestal's antiaircraft guns. When Arizona's forward magazine exploded, the blast blew Young overboard. Although stunned, he was determined to save his ship by getting her away from the blazing Arizona. Swimming back to Vestal, which was already damaged and about to be further damaged, Young got her underway and beached her, thus insuring her later salvage. His heroism was recognized with the Medal of Honor.
Promoted to Captain in February 1942, he later was given command of the heavy cruiser San Francisco (CA-38). In the Solomon Islands campaign, Captain Young commanded San Francisco in the Battle of Cape Esperance and the Naval Battle of Guadalcanal with great distinction. On 13 November 1942, during the latter battle, he guided his ship in action with a superior Japanese force and was killed by enemy shells while closely engaging the battleship Hiei. Captain Young was posthumously awarded the Navy Cross for his actions during the campaign and San Francisco received the Presidential Unit Citation.
Medal of Honor citation: "For distinguished conduct in action, outstanding heroism and utter disregard of his own safety, above and beyond the call of duty, as Commanding Officer of the U.S.S. Vestal, during the attack on the Fleet in Pearl Harbor, Territory of Hawaii, by enemy Japanese forces on 7 December 1941. Commander Young proceeded to the bridge and later took personal command of the 3-inch antiaircraft gun. When blown overboard by the blast of the forward magazine explosion of the U.S.S. Arizona, to which the U.S.S. Vestal was moored, he swam back to his ship. The entire forward part of the U.S.S. Arizona was a blazing inferno with oil afire on the water between the two ships as a result of several bomb hits, the U.S.S. Vestal was afire in several places, was settling and taking on a list. Despite severe enemy bombing and strafing at the time, and his shocking experience of having been blown overboard, Commander Young, with extreme coolness and calmness, moved his ship to an anchorage distant from the U.S.S. Arizona, and subsequently beached the U.S.S. Vestal upon determining that such action was required to save his ship."
In 1943, the destroyer USS Cassin Young (DD-793) was named in his honor.
Source: Dictionary of American Naval Fighting Ships <http://history.navy.mil/danfs/c4/cassin_young.htm>
Naval Historical Center's bio of Cassin Young <http://history.navy.mil/photos/pers-us/uspers-xz/c-young.htm>
Sources: Naval Historical Center, Medal of Honor Citations, Wikipedia
Copyright ©Genealogy Trails & each Contributor
All rights reserved
Welcome to the Friends of Guisachan
What was Guisachan like in its days of glory? We are fortunate to have obtained a copy of the auction particulars published to promote the sale of the estate on July 24th, 1935. A summation follows:
The 7,242 acres consisted of approximately 143 acres of Policies (parkland), 358 acres of farm lands, grazing parks and a village (the village being Tomich.) The remainder was forest and moor lands.
The Guisachan Mansion House (Lot 1)
The mansion was advertised as being an hour’s drive from Inverness and having a 1 1/2 mile carriage drive guarded by an Entrance Lodge near Tomich Village. The mansion itself was described as consisting of a dining room, drawing room, breakfast room, smoking room, business room, billiards room, library, boudoir, conservatories, 15 bedrooms, 4 dressing rooms, 5 bathrooms and 16 servants’ rooms. There were 10 lavatories and wash closets, very extensive domestic offices, cellars and storage accommodations. The utilities were described as consisting of a hydro electric light plant, hot and cold water, fire hydrants, housemaid’s sinks and coal bunkers on every floor. There was an auxiliary boiler for baths, separate heating to the conservatory and a telephone to the stables and power house.
Click to enlarge images.
East Elevation Guisachan Estate 
Guisachan Estate: Principal Floor Plan
Fruit and vegetable gardens encompassed about two acres. The Outside Offices consisted of a garage for three cars with covered wash, stables for 20 horses, harness and saddle rooms, a hay loft, two mess rooms, six men’s rooms, a washing house, drying and ironing rooms, kennels, a gun room, Ghillies’ room, store house, carpenter’s shops, two W.C’s, carnation house, greenhouse and store-house, potting shed, tool house, mill shed, wood stores, joiner’s and painter’s shops, and a cart shed.
The farm steading once housed farm equipment, grain, and cattle. It now welcomes self-catering tourists. 
The Farm Steading 
The former stables and carriage house are now a private residence.
The Auction bill of sale goes on to read:
“A Special Attraction of the Grounds is the Choice Selection of Hardwood and Evergreen Trees.”
“Close to the house are the Home Falls, about 80 feet high.”
“Some of the grass park adjoining the River Dhiag, close to the Mansion House, could be conveniently formed into a loch by diverting the rivers, and should prove to afford excellent trout fishing.”
“GRASS PARKS AND VALUABLE TIMBER extending in all to about 143 acres.”
The Sporting and Agricultural subject of the HOME FARM extending to about 2,870 acres. ( Lot 2.)
The Home Farm is described as consisting of 330 acres of grass parks and the remainder hill and moorland for sheep grazing, well watered and interspersed with hill lochs. A house containing four rooms and 9 acres was located at Wester Achnaheglish, in which “the Shepherd at present resides, but which could be made a suitable Farm House.” “The Steading is large and modern and at one time housed a herd of pedigree Aberdeen Angus Cattle. It includes 56-stalled Byre, Two large covered Yards fitted with Boxes, Fifteen Calf Pens, Nine Loose Boxes, Stabling for 12, Harness and Hay Room, 3-stall Pony Stable and Harness Room, Five Hen houses, large galvanised 4-bay Hay Shed with 3 drying racks, Barn, Twelve Pigsties, Slaughter-house, Ham curing-house, Gig-house, Tool House, Meal House, Carpenter’s Shop, 11-bay Cart Shed and Granaries. There are also two cottages for Farm Servants.”
The Auction advertisement goes on to extol the 2500 acres of hillside heather where a substantial number of grouse could be shot as well as Blackgame, woodcock and wild duck.
Fishing opportunities on the numerous lochs in the area include reference to a group of 8 fish weighing 21 lbs and the heaviest being 3 1/2 lbs.
Donald Fraser, author of Guisachan: A History, at the steading, now part of Tomich Holidays
Also included in Lot 2 was the Factor’s House consisting of a hall, dining room, sitting room, office with outside entrance, five bed rooms, bath room, and kitchen. There was also a model dairy, tiled throughout with an outside verandah and a five-room Bothy (a primitive shelter.).
Kerrow House, currently a hotel, once housed estate staff. It is said the first litter of Golden Retriever puppies was born here. 
The original sawmill has recently been purchased for renovation as a private home. 
The former farm manager’s house is now a private residence.
Most of Tomich Village (Lot 3)
The former dairy is now a rental cottage at Tomich Holidays. 
Built to house the estate’s stalkers and keepers, The Tomich Hotel now offers rooms for fine dining and a bar. 
The original school and church, school master’s house and village hall. Now three private residences. 
The original school and church, schoolmaster’s house and village hall. Image courtesy of Donnie Stirling 
Thr current post office was built as a coach house for carriages taking visitors to Beauly. 
These iron gates once stood in front of the mansion. They now mark the entrance to several historical buildings renovated as Tomich Holidays.
Lord Tweedmouth built Tomich Village to house workers on the estate to provide such basics as a school, post office, garden, shop, garage, outhouses, the cottage at the school, the Tomich Hotel and 25 houses There were also additional buildings known as Wilton Lodge, the Kennels, the Entrance Lodge, the Sawmill and two additional houses. All were occupied by renters, with the gross rental being noted for each.
4,200 Acres of Deer Forest (Lot 4)
These lands were advertised as being adjacent to a sanctuary where deer were fed during the winter and stags were plentiful. It was said to be intersected by a roadway and a number of pony paths. “Rough Shooting” opportunities were also extolled with references to Roe, Blackgame and Ptarmigan. There were also said to be a number of lochs offering excellent trout fishing.
Hilton Cottage (Lot 5)
This property contained about ten acres, a small loch and was said to be suitable for a Gentleman’s residence.
Brown SB Co, Houston, США (USA)
[[LSM 490, LSM 490 > MMC 12 (1945) Landing ship (medium), USA]] /// Built in USA [[File:LSM 490, LSM 490 > MMC 12 (1945) Landing ship (medium)-0.png|thumb|710px]]
[[LSM 492, LSM 492 > MMC 14 (1945) Landing ship (medium), USA]] /// Built in USA [[File:LSM 492, LSM 492 > MMC 14 (1945) Landing ship (medium)-0.png|thumb|710px]]
[[LSM 493, LSM 493 > MMC 13 (1945) Landing ship (medium), USA]] /// Built in USA [[File:LSM 493, LSM 493 > MMC 13 (1945) Landing ship (medium)-0.png|thumb|710px]]
Historia
Neal A. Scott was laid down on 1 June 1943 by the Tampa Shipbuilding Company, Tampa, Florida launched on 4 June 1944, co-sponsored by Mrs. Leigh Scott and Miss Margaret Scott, mother and sister, respectively, of Ensign Scott and commissioned on 31 July 1944 with Lt. P. D. Holden in command.
Battle of the Atlantic
Following shakedown off Bermuda and availability at Boston, Massachusetts, Neal A. Scott steamed to Norfolk, Virginia, thence to Solomons Island, Maryland, where she conducted acoustic test runs for the Naval Mine Warfare Test Station during the first two weeks of November 1944. She then proceeded back to Norfolk whence she operated as a training ship in the lower Chesapeake Bay area until 10 December. The next day she sortied from Lynnhaven Roads in Task Force 63 to escort convoy UGS-63 to Oran, Algeria. The convoy of approximately 100 ships in 15 columns passed through the Strait of Gibraltar on 27 December and arrived at Oran the 28th.
On 2 January 1945, Neal A. Scott departed North Africa on her return voyage, escorting convoy GUS-63 to Hampton Roads. On the 3rd, at 1707, a large cloud of smoke was seen and an explosion heard from the center of the first line of the convoy. Neal A. Scott immediately started a submarine search on the starboard bow of the convoy. At 1739 good sonar contact was established and a depth charge attack begun. In the next six minutes 26 charges were dropped. Thirty seconds after the last charge detonated, the rumble of an underwater explosion, followed by the appearance of an oil slick off the escort's port quarter, was reported and sonar contact was lost. At 1755 contact was regained and a hedgehog attack was made. Two to four explosions were heard within the next half minute, and eight more were heard over a minute later, but, again, contact was lost. Contact established again at 1806, a second hedgehog run was made. This time, however, no explosions were reported and the contact was lost. Undiscouraged, the ship continued her search until relieved by British escorts at 2345. Neal A. Scott then returned to the convoy and arrived at Norfolk without further incident on 19 January.
Helmikuussa, Neal A. Scott joined the Southern Forces Barrier Patrol in the North Atlantic and for the remainder of the war in Europe conducted submarine searches off the coasts of Maine, Nova Scotia and Newfoundland as part of "Operation Teardrop". On 22 April, as she steamed in a scouting line proceeding to Argentia, Newfoundland, a submarine contact was made by another escort, the destroyer USS Carter. Sixteen minutes later, at 0056, Neal A. Scott made a hedgehog attack. Several explosions were reported. At 0108, Carter delivered a similar attack which was followed immediately by two or three detonations and then by an explosion. At 0118, another, and heavier, explosion was felt and heard by all hands. The U-518 had been sent to the bottom of the North Atlantic.
After the surrender of Germany on 7 May, Neal A. Scott was ordered to intercept U-1228 and bring her into port. While proceeding to the surrender point, U-858 was contacted and ordered to the surrender point. On 11 May, U-1228 was intercepted and after sending a boarding party to the submarine and taking on 28 of the U-boat's crew, including the Captain, the escort headed for Portsmouth, New Hampshire, where she turned over her prisoners and their boat to U.S. Coast Guard officials on 17 May.
Post-War and fate
Neal A. Scott then steamed south to Bayonne, New Jersey, for availability, after which she proceeded to Florida. On 13 June she joined the Carrier Qualification Detachment at Jacksonville, Florida, and for the next two months operated as plane guard for Guadalcanal (CVE-60) . Detached from the Carrier Qualification Detachment, Neal A. Scott underwent availability at Charleston, South Carolina, and then headed for Corpus Christi, Texas, for Navy Day celebrations. She returned to Charleston on 4 November, only to depart again on the 7th.
From Charleston she steamed back to Jacksonville where she decommissioned on 30 April 1946 and entered the Atlantic Reserve Fleet, berthed at Green Cove Springs, Florida. In 1961 the escort was transferred to the Orange, Texas, berthing area where she remained until struck from the Navy Register on 1 June 1968. She was sold July 1969 and broken up for scrap.
USS Weeden (DE-797) oli Buckley-class destroyer escort in the United States Navy. She was named for Ensign Carl A. Weeden (1916�), who was killed during the attack on Pearl Harbor.
USS Ira Jeffery (DE-63/APD-44), a Buckley-class destroyer escort of the United States Navy, was named in honor of Ensign Ira Weil Jeffery (1918-1941) who was killed in action during the Japanese attack on the Hawaiian Islands while serving aboard the battleship Kalifornia .
USS William T. Powell (DE/DER-213), a Buckley-class destroyer escort of the United States Navy, was named in honor of Gunner's Mate William T. Powell (1918-1942), who was killed in action, aboard the heavy cruiser USS San Francisco off Guadalcanal on 12 November 1942.
USS Scott (DE-214), a Buckley-class destroyer escort of the United States Navy, was named in honor of Machinist's Mate First Class Robert R. Scott (1915�, who was killed in action during the Japanese attack on Pearl Harbor on 7 December 1941, while serving aboard the battleship USS Kalifornia . He was posthumously awarded the Medal of Honor for his heroism.
USS Aurinko (DE-221), a Buckley-class destroyer escort of the United States Navy, was named in honor of Boatswain's Mate First Class Adolfo Solar (1900�), who was killed in action during the Japanese attack on Pearl Harbor on 7 December 1941.
USS Spangenberg (DE/DER-223), a Buckley-class destroyer escort of the United States Navy, was named in honor of Gunner's Mate Kenneth J. Spangenberg (1922-1942), who died as a result of wounds suffered during the Naval Battle of Guadalcanal, while serving aboard the heavy cruiser San Francisco (CA-38) . He was posthumously awarded the Navy Cross.
USS Alexander J. Luke (DE/DER-577), a Buckley-class destroyer escort of the United States Navy, was named in honor of Sergeant Alexander J. Luke (1916�), who was killed in action during the attack on Tulagi on 6 August 1942. He was posthumously awarded the Silver Star.
USS Suuri (DE-796) oli Buckley-class destroyer escort acquired by the U.S. Navy during the latter part of World War II. She served as an escort vessel, protecting Allied ships, both in the Atlantic Ocean, and later in the Pacific Ocean. When the war with Japan ended, Suuri witnessed the Japanese surrender from her berth in Tokyo Bay.
USS Roche (DE-197) oli Tykki-class destroyer escort in service United States Navy from 1944 to 1945. She hit a mine in late September 1945. As it was uneconomical to repair her, she was scuttled in March 1946.
USS Andres (DE-45) oli Evarts-class destroyer escort constructed for the United States Navy during World War II. Sent off to the dangerous waters of the North Atlantic Ocean during the Battle of the Atlantic to protect convoys and other ships from Nazi Germany's Kriegsmarine U-boats and fighter aircraft, Andres performed escort and anti-submarine operations.
USS Smartt (DE-257) oli Evarts-class destroyer escort of the United States Navy during World War II. She was sent off into dangerous North Atlantic Ocean waters to protect convoys and other ships from German submarines and fighter aircraft. She performed escort and antisubmarine operations in battle areas before sailing home victorious at the end of the conflict.
USS Amick (DE-168) oli Tykki-class destroyer escort built for the United States Navy during World War II. She served in the Atlantic Ocean and then the Pacific Ocean and provided escort service against submarine and air attack for Navy vessels and convoys.
USS Straub (DE-181) oli Tykki-class destroyer escort in service with the United States Navy from 1943 to 1947. She was sold for scrap in 1974.
USS Garfield Thomas (DE-193) oli Tykki-class destroyer escort built for the United States Navy during World War II. She served in the Atlantic Ocean and Pacific Ocean and provided escort service against submarine and air attack for Navy vessels and convoys.
USS Sturtevant (DE-239) was an Edsall class destroyer escort in service with the United States Navy from 1943 to 1946 and from 1951 to 1960. She was scrapped in 1973.
USS Tomich (DE-242) was an Edsall-class destroyer escort in service with the United States Navy from 1943 to 1946. She was scrapped in 1974.
USS Stanton (DE-247) oli Edsall-class destroyer escort built for the U.S. Navy during World War II. She served in the Atlantic Ocean the Pacific Ocean and provided destroyer escort protection against submarine and air attack for Navy vessels and convoys.
USS Cockrill (DE-398) oli Edsall-class destroyer escortin service with the United States Navy from 1943 to 1946. After spending decades in reserve, she was sunk as a target in November 1974.
USS Neunzer (DE-150) was an Edsall-class destroyer escort in service with the United States Navy from 1943 to 1947. After spending several decades in reserve, she was sold for scrap in 1973.
USS Varian (DE-798) oli Buckley-class destroyer escort of the United States Navy.
Luonnonhistoria
Virtually all breed books discuss the prominent individuals within a given breed’s history in a positive light. Negative facts are usually left aside, for the focus is more on how the breed developed, not a discussion of the social, economic, and political history that made the breed possible. Granted, people do not buy dog books to understand these issues. Most people just want to read about the creation story of their dog, and the breed fanciers like to bask in the glory of the past.
However, it important to at least consider some of the negative parts of a breed’s history. As someone who prefers history to hagiography, I think it is a good idea to understand that the golden retriever would not have been possible had their not been some human suffering.
What do I mean by “human suffering”?
First of all, we have to start with who the founders of the golden retriever were.
The golden retriever’s founders were part of the economic and political elite of British society. The reason why we know so much about the dogs is that only people with considerable means would ever bother to keep such meticulous records of the dogs in their lines, and only people with that sort of wealth would even dream of keeping a dog with such a limited utility.
A dog that picks up shot game is certainly useful, but the average person could not bother with keeping or breeding such dogs. Working people needed dogs that could earn their keep. Dogs were bred according to their utility, not their pedigree, and after many generations breeding for utility only, tracing these bloodlines becomes next to impossible.
However, if one has money, time, and employees to maintain kennels, one can keep close records on the dogs. That is why we have such a complete record of the dogs at Guisachan.
Dudley Marjoribanks was not a poor man. Dudley had made a considerable fortune as chairman of the Meux Brewery Company, and he had inherited a lot of money from his father’s estate. He had a posh mansion in London’s Park Lane called Brook House. He also had holdings in the Scottish (now registration) county of Berwickshire, which was where he was born.
A Border Scot who had done well in this world, Marjoribanks began to look for new real estate. By the mid-nineteenth century, the Scottish Highlands had experienced a total image makeover. In the eighteenth century, it was seen as a backward place, full of Gaelic-speaking insurgents called Jacobites who were too busy raising hell and livestock to be recognized among the civilized.
The work of Sir Walter Scott had totally changed that popular perception. In his writings, Scotland became a romantic place, where the last vestiges of wild Britain existed alongside a turbulent history.
Queen Victoria and Prince Albert also helped changed this perception. They began visiting Balmoral in 1848, and eventually purchased the estate in 1852. This purchase set off a land boom in Scotland. All sorts of wealthy aristocrats began buying up land in Scotland.
In 1853, Dudley Marjoribanks was elected as the Liberal MP for Berwick-upon-Tweed, and it is very likely that he was caught up in the Scottish euphoria the had swept through these elite circles. His lands in Berwickshire did not count for much. He needed an estate deep within Caledonia, and you can’t get much more Caldeonian than a shooting estate in the Highlands.
Marjoribanks purchased Guisachan (“Place of the Firs”) in 1854. It was the perfect place to go grouse shooting and deer-stalking. It was also not a bad place to bring his fellow politicians for deal-making and negotiations.
Now, our popular perception of the Highlands is of a sparsely populated place with spectacular landscapes. The land is inhabited by a few shepherds and some rare wild creatures, like the Scottish wildcat.
The truth of the matter is that Highlands were not always so empty. There was once a rather large population that lived there. In Scotland, the lands were enclosed rather similarly to the way they were enclosed in England and Wales. However, these enclosures happened a little later, and they were based upon a different set of economic pressures. The tenant farmers of Scotland had lived on these estates for centuries as part of the ancient clan system of Scotland. From the mid-eighteenth century onwards, these farmers were driven off these lands to make way for sheep grazing. Many Scottish farmers were without land to work, and they were forced into a level of economic insecurity that forced them to fight for a chance to labor as virtual slave on estate or join the army (see the song “Twa Recruiting Sergeants.“)
The process of driving these large numbers of small farmers off the land to make way for sheep and cattle grazing and later for setting up posh estates for the wealthy was known as the Highland Clearances, and that is a good description for what happened. The Highlands were literally cleared of people, many of whom emigrated to other parts of Britain, as well as North America, Australia, New Zealand, and other parts of the British Empire.
In the 1850’s, there were still some estates that had tenant farmers working on their lands. When Guisachan was purchased, there were tenant farmers living there. These farmers were forced to leave.
Alexander Mackenzie (not the Canadian prime minister or the explorer) wrote the history of these clearances and worked hard to bring about reform to give these people rights. Mackenzie wrote about the Guisachan Clearances:
The modern clearances which took place within the last quarter of a century in Guisachan, Strathglass, by Sir Dudley Marjoribanks, have been described in all their phases before a Committee of the House of Commons in 1872. The Inspector of Poor for the parish of Kiltarlity wrote a letter which was brought before the Committee, with a statement from another source that, “in 1855, there were 16 farmers on the estate the number of cows they had was 62, and horses, 24 the principal farmer had 2000 sheep, the next 1000, and the rest between them 1200, giving a total of 4200. Now (1873) there is but one farmer, and he leaves at Whitsunday all these farmers lost the holdings on which they ever lived in competency indeed, it is well known that some of them were able to lay by some money. They have been sent to the four quarters of the globe, or to vegetate in Sir Dudley’s dandy cottages at Tomich, made more for show than convenience, where they have to depend on his employment or charity. To prove that all this is true, take at random, the smith, the shoemaker, or the tailor, and say whether the poverty and starvation were then or now? For instance, under the old regime, the smith farmed a piece of land which supplied the wants of his family with meal and potatoes he had two cows, a horse, and a score or two of sheep on the hill he paid £7 of yearly rent he now has nothing but the bare walls of his cottage and smithy, for which he pays £10. Of course he had his trade than as he has now. Will he live more comfortably now than he did then? “It was stated, at the same time, that, when Sir Dudley Marjoribanks bought the property, there was a population of 235 souls upon it, and Sir Dudley, in his examination, though he threw some doubt upon that statement, was quite unable to refute it. The proprietor, on being asked, said that he did not evict any of the people. But Mr. Macombie having said, “Then the tenants went away of their own free will,” Sir Dudley replied, “I must not say so quite. I told them that when they had found other places to go to, I wished to have their farms.”
They were, in point of fact, evicted as much as any others of the ancient tenantry in the Highlands, though it is but fair to say that the same harsh cruelty was not applied in their case as in many of the others recorded in these pages. Those who had been allowed to remain in the new cottages, are without cow or sheep, or an inch of land, while those alive of those sent off are spread over the wide world, like those sent, as already described, from other places. (291-93).
So to make way for his shooting estate, 235 people had to leave. We do not know their names, and we certainly do not know the names of their dogs or even what kind of dogs they owned. However, they were probably collie-types and terriers. They had an actual economic utility, but once their owners were deemed unnecessary for profit, progress, or prosperity of the elite, both the working dog and working man were sent packing.
To make way for Marjoribanks’s shooting estate and eventual development of his strain of yellow wavy-coat, people had to suffer. People lost their livelihoods and the ancient way of life.
This is the dark side of the Guisachan story that has always gone unmentioned in golden retriever histories. I apologize for not mentioning it earlier in this blog. The truth of the matter is that such facts do not often appear within the context of the story of the golden retriever.
However, the story does not end there. Dudley Marjoribanks’s daughter, Ishbel, married John Campbell Hamilton-Gordon, 1st Marquess of Aberdeen and Temair, who served as Governor-General of Canada from 1893 to 1898. They were early Social Liberals who worked very hard to improve the conditions of working people in Canada, many of whom were either immigrants or descendants of immigrants who had left Scotland as a result of the clearances.
One wonders if Ishbel (Lady Aberdeen) felt a certain amount of guilt over her family’s clearance of Guisachan. Maybe she was trying to make amends for that injustice.
Lord and Lady Aberdeen purchase the Coldstream Ranch in the Okanagan Valley, which they renamed Guisachan. On that estate, they kept some yellow wavy-coats that were of her father’s strain. These were the first goldens to be imported to North America.
